Lost in Daylight Saving Time

Weeks 30-31

Please welcome my favourite time of the year once again: the clock changing circus. The last time we went through this in March-April was a total disaster. Therefore, I’m now prepared with double and triple checks on all of my students’ time zones to make sure that I know what’s going on. Also, I’ve got some exciting news about the new work I accepted last week.

First let us review the facts. At the end of March, Europe changed its time from winter time (standard time) to summer time (Daylight Saving Time, DST) by setting the clocks one hour forward. On October the 25th they will change it back to the standard time. As we are located in the Southern Hemisphere and the seasons are all upside-down here in Australia, we set our clocks one hour backwards earlier this year. Now, we set the clocks forward to have the standard time again. This means that during the European spring and summer, Australian Autumn and Winter, the time difference between Finland and Eastern Australia is 7 hours and the rest of the year it’s 9h. Pretty simple, eh?

What I didn’t realise, however, was the fact that countries all around the world have different dates for changing the time. Not to mention that more than half of the countries do not observe DST, including some countries’ independent states like Queensland here in Australia. And this means that between those clock-setting dates the time difference between Finland and Victoria goes first to 8 hours for a couple of weeks and then to 7 or 9 hours depending on the time of the year.

Last March-April I wasn’t aware of the different dates when the time difference to Melbourne changed so I managed to mess up my whole schedule for a couple of weeks. The weekly lessons booked from different time zones which either changed or didn’t change the time, overlapped and I had to reschedule almost everything. 

This time I prepared myself both manually and digitally by listing all my students, their time zones, and the time changing policies of their countries and making sure Google Calendar gives me the right times based on the DST changes. After all this maths my brain hurts, however I am happy because once again it is a new task that I can do as a private online teacher.

Oh yes, the new job! I signed my very first employment contract with an Australian employer and I’ll start working next week. So excited! More on this coming up so stay tuned.

Luckily, Google Calendar knows the time zones so I can just set the lessons to the student’s own time zone and it will be automatically converted to my time.


Weeks 1-2

Back to writing in English as it’s time to start a new chapter in EduExploring. I returned to Melbourne after a short trip to Vietnam. Some might also call that as “doing a visa run” as I came back with the working holiday visa (WHV) in my pocket. I got to change the backpacking mode to job-seeking mode and once again, migrate to a new country. This time to Australia, making a long-term dream to come true. Let’s restart the “mamu” (immigrant in Finnish) and dive into a new education system, shall we? 

After all, applying for the 12 months’ WHV and settling in Australia wasn’t a difficult decision to make. I had already thought about working here several times before but always ended up moving to Sweden instead. My WHV was granted in less than an hour once I sent the application from Vietnam. Next step was to figure out, what i could do as a qualified teacher in Australia.

Before returning to Melbourne, I had contacted an agency who connects teachers and schools in order to arrange casual relief teaching and short-term substitutions. With their guidance, I learned that if I wanted to work as a teacher in Australia, the way to get there wouldn’t be the easiest. Firstly, I need to take care of all the basic immigration documents such as the tax file number (TFN) and medicare. Secondly, I need to registrate with the Victorian institute of teaching (VIT) in order to be qualify for any teacher positions.

Starting with easy ones, I managed to get both TFN and medicare during the first week. Also, the working with children check (WWCC), which is needed for the teacher registration, was pretty easy to apply. The only thing you have to do, is to pay the bill and go to a post office to get your picture taken for the WWCC card. The WWCC authorities will scan through your criminal history and provide the necessary authorisation. After getting the TFN, I was finally able to apply for an Australian bank account. See, how smoothly the way takes me step by step through the Australian red tape jungle? No, still not done here. After filling in the application for the bank account, I need to go back to the post office to show my face again and prove that I’m a real person.

And what about the teaching registration then? What I can tell you so far, is that we are going to get even deeper to the jungle. As a qualified primary school teacher with a Master’s degree in Education from Finland you would proudly think that it’s easy to get a teaching job wherever. Nope, doesn’t guarantee that! After filling in, once again, another application, I received an email with a long list of required documents that should first, be translated and then, certified by the Victorian authorities. Additionally, I was asked to complete a language test with good marks to show that I am able to teach in English. And finally, they needed to receive my criminal history from both Finland and Sweden. But wait, didn’t WWCC already do that for me? Yes, but that’s not enough. Why not to do the same thing twice and make people pay extra for that…

When I was looking for the VIT documents through my files, I started counting the total bill of the migration process for a non-native English speaking teacher. Luckily, when I went to the VIT office in Melbourne to ask about translation and certification, they accepted my Master’s and Bachelor’s transcripts and identification documents straight away. Therefore, neither translating nor certifying is needed so far which cut down the bill a little bit. This is how it looks at the moment:

  • Working Holiday Visa 485 AUD
  • Medicare (we shall see)
  • Tax File Number 0 AUD (at least paying taxes is something you can do for free…)
  • Working With Children Check 126.50 AUD
  • Language test 395 AUD (I chose a test called ISLPR “International Second Language Proficiency Rating)
  • Nationally coordinated Criminal History (NCCH) form Finland 12€
  • Nationally coordinated Criminal History from Sweden 225kr
  • International Driving Licence 42€

So yeah, you might consider moving to Australia to be more like an expense rather than a way to become rich.

While I’m still waiting for the criminal history checks from both Finland and Sweden to reach Victorian authorities, I’m looking for an education-related job where you don’t need the VIT registration, like for instance, teaching assistant or school administration officer jobs. Unfortunately, almost every open position I’ve found so far seems to require a specified degree (well, just like in Finland…). Nevertheless, the teaching agency offered me a job that didn’t require the VIT registration. The job title was called “School Crossing Supervisor”, aka meaning someone who walks school kids across a street before and after school. Mmm… Yeah… That’s exactly what I thought I could do with my Master’s degree in Education in Australia. Cheers mate!

Above all, when moving to another country, prepare yourself to explain who you are and what you are qualified for. The fact that you’ve got a degree in higher education doesn’t mean that it’ll automatically be recognized and accredited in the new country. I do understand, however, that it’s important to make sure that the teachers trained overseas can do the same as their local colleagues. But then again, all the teachers in Finland are required to have a Master’s degree in Education (M.Ed.) whereas in Australia, most of the teachers only have a Bachelor’s degree. To become a teacher in Australia, you can either do a four years’ B.Ed. or a three years B.Ed. and one year M.Ed. That is to say, Finnish teachers are generally over-qualified here. Fingers crossed that it’ll help me to get a job soon!

Taking my shoes off now to make a proper stop and look for new adventures in Melbourne.


Maailman toisella puolen

Kävellessämme Sydneyn arvoalueen rantaa pitkin suomalaisen ystäväni kanssa meidät yllätti vastaan kävelevän naisen taputus olalle ja innokas huudahdus: “Jee! Hyvä Suomi!” Se olisi sitten taas Suomi mainittu, siis torille!

Uuden vuosikymmenen alku oli melkoisen jännittävä ja ristiriitaisia tunteita herättävä aika saapua Australiaan. Olin suunnitellut tätä matkaa jo useita vuosia, ja kun vihdoin pääsin perille, täällä metsäpalojen liekit nielivät kauan haaveilemiani kansallispuistoja toinen toisensa perään. Niin paljon kuin olen aina pitänytkin täkäläisestä laid back -asenteesta ja leppoisasta vitsailusta, alkoi ne paikoin vavahdella silmissäni hällä väliä- ja ihan sama -asenteiden puolelle. Huomasin suomalaisten arvojeni paljastuvan etenkin kyvyttömyydessäni vitsailla metsien kohtalosta.

Haaveenani oli matkustaa mahdollisimman kauas Suomesta; nähdä, mikä lopulta on erilaista, ja kokea, miten suomalaisuus elää ja millaisena se ilmenee toisella puolen maailmaa. Kävin myös Uudessa-Seelannissa, mutta koska siellä ei ainakaan vielä näytä olleen tarvetta Suomi-koulun perustamiselle, keskityn nyt kertomaan Melbournen ja Sydneyn kouluista, joissa vierailin helmikuun alussa. Suomi-kouluja (SK) on perustettu lisäksi Perthiin länsirannikolle, Brisbanen alueelle itärannikolle sekä pääkaupunkiin Canberraan. Australian Suomi-koulut järjestävät opettajilleen keväisin yhteiset koulutuspäivät, joissa opitaan uutta kielen ja kulttuurin opettamisesta, verkostoidutaan sekä jaetaan ideoita ja materiaaleja.

Melbournen Suomi-koulussa lukutaitoa edistetään lukuprojekteilla. Edellisessä projektissa lapset tienasivat rahaa vanhemmilta lukien suomenkielisiä kirjoja ja ansaiten jokaisesta kirjasta pienen rahasumman, joka kerättiin koulun yhteiseen retkikassaan.

Melbournen Suomi-koululla on kaksi yksikköä: yksi Meltonessa ja toinen Altonassa. Käytännössä niillä on yhteinen opetussuunnitelma, yhteisiä retkiä sekä mahdollisuus jakaa opettajiaan. Samalla periaatteella toimivat myös Sydneyn Suomi-koulun kolme yksikköä Randwickissa, Manly Valessa sekä Concord Westissä. Kaikki koulut kokoavat oppilaansa kerran viikossa 1-2 tunnin ajaksi. Ikäryhmiä on suurimmassa osassa kouluja kolme (alle kouluikäiset, esikoulusta 2./3. luokkaan asti sekä “teinit”), ja oppilasmäärä ryhmää kohden vaihtelee 5-10 välillä.

Australian Suomi-koulujen omat opsit pohjautvat Suomi-kouluille vuonna 2015 julkaistuun yhteiseen opetussuunnitelmasuositukseen, jossa on määritelty toiminnalle yleinen kohteesta riippumaton tavoite: edistää ja kehittää oppilaiden suomen kielen taitoa sekä suomalaisen kulttuurin tuntemusta. Suomi-kouluja ympäri maailmaa kehoitetaan kuitenkin muokkaamaan opetussuunnitelmansa omien paikallisten tarpeidensa ja prioriteettiensa mukaan. Yhdistävänä tekijänä voidaan kuitenkin pitää laajaa suomalaista arvopohjaa, joka nostaa esiin etenkin monimuotoisen idenditeetin tukemisen, tasa-arvon ja yhteisöllisyyden.

Melbournen Meltonen Suomi-koulussa teemana tällä kertaa oli ystävänpäivä. Oppilaat pohtivat, mitä eri synonyymeja on ystävä-sanalle, minkälainen on hyvä ystävä ja mistä ystävänpäiväperinne on lähtöisin. Lisäksi askarreltiin perinteisiä ystäväkoruja.

Verrattuna esimerkiksi Budapestiin ja Dubaihin sekä Melbournen että Sydneyn Suomi-kouluissa korostui mielestäni kulttuurikasvatus. Tapaamisissa puhuttiin suomalaisen ja australialaisen kulttuurin eroista: millainen oli joulu Suomessa, entä millainen Australiassa, mikä ero on suomalaisella ystävänpäivällä ja Valentine’s daylla. Toisaalta pohdittiin myös kahta kulttuuria yhdistäviä tekijöitä ja hyödynnettiin joustavaa kaksikielisyyttä sujuvan viestinnän edistämiseksi. Toki myös kieltä treenattiin esimerkiksi erilaisten kirjoitustehtävien ja toiminnallisten harjoitusten avulla sekä etsittiin suomenkielisiä vastineita spontaanisti englanniksi tulleille ilmauksille. Suomalaista kulttuuria ja kieltä lähestyttiin tutkivalla otteella käyden sen kanssa vuoropuhelua australialaisesta näkökulmasta.

Kulttuuritietouden ja kotimaisten arvojen korostuminen jopa kielen oppimista tärkeämmäksi on mielestäni erittäin luonnollista ja perusteltua näin kaukana Suomesta. Melbournen ja Sydneyn Suomi-koulut voisivat kilpailla “Suomi-koulu kauimpana Suomesta” -tittelistä, riippuen nimittäin siitä, mistä kohtaa Suomen karttaa välimatkaa katsoo. Pohdin suomalaisten perheiden taustoja ja syitä olla Australiassa. Ehkä kulttuuri koetaan ensisijaiseksi myös siksi, että useammat perheet täällä ovat tulleet jäädäkseen, toisin kuin esimerkiksi Emiraateissa, joissa monen vanhemmat olivat jonkinlaisella väliaikaisella työkeikalla. Kielen oppimisen tärkeys korostuu etenkin niissä tapauksissa, joissa lähitulevaisuuden tavoitteena on palata Suomeen ja jatkaa koulunkäyntiä suomeksi. Vaikka kaksi länsimaata jakavatkin paljon samankaltaisia kulttuurisia piirteitä ja arvoja, Suomen maantieteellinen sijanti, koko ja asema saattavat kuitenkin tarjota suomalaisille lapsille Australiassa erilaisen näkökulman tarkastella esimerkiksi pienempien kansanryhmien asemaa, monikulttuurisuutta sekä luontoon liittyviä arvoja.


Sydneyn Randwickin ohjelma lukukauden ensimmäisessä tapaamisessa oli rakennettu “minä”-teeman ympärille. Ensin tutustuttiin erilaisten leikkien avulla, kerrottiin kuulumisia kesälomilta ja ulkoiltiin. Sitten harjoiteltiin kirjoittamista kertoen itsestään ja lempiasioista. Lopuksi kerrattiin ruumiinosia Twisterin avulla, harjoiteltiin kuvailua Muumi-muistipelissä sekä laulettiin tulevan ystävänpäivän kunniaksi “Minun ystäväni on kuin villasukka”.

Jäin vielä pohtimaan paria seikkaa Suomi-koulujen opetussuunnitelmasuosituksen tavoitteissa ja niihin pohjautuvissa erilaisissa tavoissa järjestää opetus eri puolilla maailmaa. Suurilta kuulostavista tavoitteista huolimatta, opettajat kuvailivat Australian Suomi-koulutoimintaa yhtenä harrastuksena muiden joukossa. Terminä Suomi-koulu saattaa siis hämätä, sillä kyseessä on enemmänkin kerho, johon lapset kokoontuvat. Viikonloppuisin järjestettävissä Suomi-kouluissa, esimerkiksi Budapestissa, olen yleisesti huomannut vanhempien olevan aktiivisemmin mukana toiminnassa. Vastaavia ruotsalaisia kieli- ja kulttuurikerhoja kutsutaan englanniksi Community Schooleiksi, mikä myös osaltaan korostaisi Suomi-koulujenkin tavoitetta edistää kulttuurin tuntemusta ja suomalaisten verkostoitumista.

Toinen seikka liittyen tavoitteiden toteuttamisen korvaamiseen ammattilaisille. Suomi-koulujen käytännöt maksaa opettajilleen korvaus opetustyöstä vaihtelee yllättävän paljon, vaikka käytännössä työnkuva on sama ja määritelty Suomen valtion toimesta. Osa toimii pelkästään vapaaehtoisvoimin, jolloin lukukausimaksu saatetaan käyttää materiaaleihin ja retkiin. Osassa kouluista maksetaan opettajille kulukorvaus, minkä suuruus taas riippuu paikallisesta hintatasosta. Kolmas vaihtoehto, joka on käytössä ainakin Sydneyn Suomi-kouluissa, on maksaa muuta paikallista iltapäiväkerhotoimintaa mukaileva palkka. Tämä on mahdollista Sydneyn kaupungin Suomi-kouluille myöntämän rahallisen tuen ansiosta. Toki hinta- ja palkkatasot vaihtelevat suuresti eri kohteiden välillä, mutta ehkä toiminnan tarkoituksen määrittelemiseksi ja vakauttamiseksi jonkinlainen yleinen käytänö olisi paikallaan myös työpanoksesta annettavan korvauksen suhteen. Monella SK-opettajalla saattaa nimittäin olla jopa opettajanopinnot taustalla, mikä antaa pätevyyden työhön ja valmiuden tarjota laadukasta SK-opsin arvojen mukaista opetusta.

Oli tapa järjestää Suomi-koulutoimintaa ja maksaa siitä korvaus minkälainen tahansa, on ollut ihana huomata, miten positiivinen ja innostunut asenne SK-oppilailla on eri puolilla maailmaa suomen kieltä ja kulttuuria kohtaan. Voisi siis sanoa, että koko SK-opsin tärkein tavoite toteutuu mallikkaasti!


Glamouria, rantaelämää ja hetki Suomea

Pilvenpiirtäjät kilpailevat korkeudestaan ympärilläni sujahtaessani metrolla niiden välistä kohti Dubain keskustaa. Burj Khalifan tuikkivat valot näyttävät tien luokseen lähimmältä metroasemalta. Ihmiset kerääntyvät lähemmäs maailman korkeinta rakennusta nähdäkseen paremmin. Pian Burjin seinä värjäytyy Emiraattien yhteisen lipun väreistä, ja maan kansallislaulu kajahtaa kaiuttimista. Tuhannet käsivarret ja selfietikut kurkottavat päiden yli tallentaakseen kansallispäivän spektaakkelin. 

Emiraatit, ja erityisesti Dubai, houkuttelee expatteja modernilla ulkomuodollaan, luksuselämällään sekä kiinnostavilla bisnesmahdollisuuksillaan. Myös suomalaisia Dubai on vetänyt puoleensa jo pitkään. Vuoden ympäri lämpimmin ilmasto, arabimaan turvallisuus sekä kotimaahan verrattavissa olevat palkat ovat saaneet monet suomalaiset lähtemään työkomennukselle tai etsimään uusia työmahdollisuuksia tästä rantaelämän ja shoppailun aavikkoparatiisista. Suomalaisia asuu Emiraateissa noin 1500, joista suurin osa Dubaissa tai Abu Dhabissa.

Suomalaisten maahanmuutto alkoi luoda tarvetta myös Suomi-koulujen perustamiselle. Pääkaupunki Abu Dhabin Suomi-koulu perustettiin vuonna 2011, kun taas Dubain Suomi-koulu juhli vuoden 2019 lokakuussa jo kahdettakymmenettä syntymäpäiväänsä. Kumpikin koulu kokoaa oppilaansa suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin pariin kerran viikossa. Lisäksi Dubaissa perustettiin vuonna 2012 suomalainen yhdistys Finnish Programme at DIA, joka järjestää äidinkielistä opetusta Dubai International Academyn (DIA:n) koulussa kolme tuntia viikossa. Vierailin sekä äidinkielen opetusohjelman luokassa että Dubain Suomi-koulussa ennen joululoman alkamista. 

Suomen itsenäisyyspäivää juhlistettiin Norjalaisessa merimieskirkossa Dubaissa.

Norjalainen merimieskirkko Oud Methassa Dubaissa on ulkoapäin kuin mikä tahansa pohjoismaalainen omakotitalo, joka kuitenkin tönöttää itselleen täysin vastakohtaisessa ympäristössä. Keltainen puutalo on kummallinen mutta varsin sympaattinen ilmestys moskeijoiden ja pilviä hipovien lasimöhkäleiden keskellä aavikon kuivassa lämmössä. Avaan oven joulutortuntuoksuiseen ja Suomen lipuilla koristeltuun aulaan, jossa suomalainen pappi kättelee toivottaen lämpimästi tervetulleeksi. Arviolta kolmekymmentä dubainsuomalaista on kokoontunut juhlimaan heille toisen tärkeän maan kansallispäivää, nimittäin Suomen itsenäisyyspäivää. Joululaulujen yhteislaulannan yhteydessä saan tavata Dubain Suomi-koulun opettajia, jotka kutsuvat minut koulun lukukauden viimeiseen kokoontumiseen. Tällä kertaa ohjelmassa olisi pikkujoulut, joita vietetään kiertemällä jouluteemaisissa askartelu- ja leikkipajoissa. Juoden glögiä ja syöden pipareita tietysti. 

Dubain Suomi-koululla on neljä opetusryhmää ikäryhmittäin vauvoista varhaisteineihin. Yli 12-vuotiaiden ryhmää ei pienen osallistujamäärän vuoksi pystytty tänä lukuvuonna järjestämään. Pienempien ryhmässä (1-3-vuotiaat) vanhemmat osallistuvat lastensa kanssa laulaen, leikkien ja satuillen suomeksi. Leikki-ikäisten ja koululaisten ryhmissä otetaan pikkuhiljaa mukaan myös enemmän kulttuurisisältöä sekä suomen kielen oppimateriaalia. Opetus seuraa Suomi-kouluille vuonna 2015 julkaistua opetussuunnitelmasuositusta kontekstiin ja tarpeisiin mukautettuna. Ryhmiä vetävät vapaaehtoiset Suomi-kouluopettajat muutama avustaja seuranaan. Lisäksi vanhemmat osallistuvat toimintaan pyörittämällä Suomi-koulun kokoontumisissa kahvilaa ja auttamalla suomalaisten juhlien järjestämisessä. 

Jouluaiheisia askarteluja Dubain Suomi-koulussa.

Pyörin hyvän aikaa ympäriinsä Dubai International Academyn käytäviä. Ohitan saksan, hollannin ja tanskan kielten luokat ennen, kuin bongaan kaksi joulutonttua ovessa, jossa lukee Finnish. Bingo! Suomen opettaja Minna istuu opettajan pöydän takana pienessä tunnelmallisessa luokkahuoneessa. Pöydällä on kasa tuttuja suomenkielisiä opetusmateriaaleja, seiniä koristavat Suomi-aiheiset posterit ja taulun vieressä seisoo sinivalkoisia lippuja kantava muovikuusi.

Äidinkielen opetusohjelma tarjotaan DIA:ssa opiskeleville 3-19-vuotiaille suomalaisille. Oppilaat saavat suomen tunteja kolme tuntia viikossa keskellä tavallisia koulupäiviä. Vaikka opetus järjestetään DIA:n oppilaille ja kyseisen koulun tiloissa, toimintaa ylläpitää ja rahoittaa suomalainen yhdistys. Käytännön opetustyöstä vastaa suomen opettaja Minna, joka on hoitanut pestiä jo kahdeksan vuoden ajan. Hänellä on kokopäivätyö (30h/vk) DIA:n suomen luokassa. Yhteensä oppilaita on noin 30 vuodesta aina riippuen. Ryhmät ovat pieniä (1-7 oppilasta kerrallaan), mistä Minna kertookin nauttivansa erityisesti, sillä pienryhmäopetuksessa saa keskittyä oppijoiden yksilöllisiin tarpeisiin paremmin. Oppilaat ovat usein hyvin eritasoisia toisiinsa nähden aloittaessaan opetusohjelmassa. Osa aloittaa opiskelun jopa täysin ummikkona. Oppilaita kuitenkin tukee Minna-opettajan lämmin läsnäolo ja selkeä puhe, seinillä havainnollistavat suomenkieliset sanalaput, kartat ja kuvajulisteet, tabletilta löytyvät digimateriaalit sekä kanssaoppijat.

Minna kertoo yhden työn parhaista puolista olevan se, kun hän näkee oppilaan kehittyvän suomen kielessä niin hyvin, että tämä menestyy opinnoissaan myös Suomeen palatessaan. Se kertoo onnistuneesta oppimiskokemuksesta suomen kielen parissa. Äidinkielen opetusohjelman tärkein tavoite onkin ylläpitää ja kehittää suomenkielisten lasten kielitaitoa niin, että heillä olisi mahdollisimman hyvät valmiudet jatkaa opiskelua myöhemmin suomalaisessa koulutusjärjestelmässä. Tätä tavoitetta edistääkseen ohjelma seuraa Suomen opetussuunnitelmaa. Materiaalina hyödynnetään suomalaisia äidinkielen oppikirjoja sekä runsaasti nettimateriaalia. Eriytettynä materiaalina Minna käyttää usein myös suomi toisena kielenä – ja E-kirjoja, mutta pyrkii kuitenkin ohjelman nimen mukaiseen äidinkieliseen lähestymistapaan. Pienten ryhmäkokojen ansiosta yksilöllisiä oppimisprosesseja on helppo seurata ja arvioida. Toisinaan Minna saattaa osana arviointia myös testata opittua teettämällä tuttuja harjoituksia uudestaan.

Löydän paljon yhtäläisyyksiä Minnan kertomassa kuin mitä itse huomasin Ruotsissa opettaessani. Ulkosuomalaisten lasten yhteishenki ja motivaatio on jollain tapaa maagista ja mukaansatempaavaa. He kokevat suomen kielen ehkä hieman kaukaisena, mutta juuri siksi mielenkiintoisena tutkimuskohteena. Suomen kieli ja kulttuuri tekee heistä hyvällä tavalla erityisiä, mikä tuo heidät yhteen. Opettajan näkökulmasta oppilaiden tekemisen meininki on erinomainen lähtökohta. Jatkuvana työllistäjänä on kuitenkin sopivan opetusmateriaalin etsiminen. Minna kertookin Suomessa lomaillessaan olevansa tavallaan töissä, sillä hän hyödyntää matkoja oppimateriaalin hankkimiseen. Toinen haaste on työn itsenäisyys, sillä Minna on suomen kielen opetusohjelman ainoa opettaja. Toisaalta hän pystyy ainoana opettajana räätälöimään työstään juuri itselleen ja oppilailleen parhaiten sopivaa.

Emiraateista jäi loppujen lopuksi positiivisempi kuva kuin mitä ennalta kuvittelin. Alkuun en ollut juurikaan innostunut pilvenpiirtäjistä, shoppailusta tai rannoista, mutta Emiraateista voi tehdä paljon muutakin. Muun muassa upeita vaellusreittejä löytyy runsaasti. Ja onhan se sää hieman viehättävämpi kuin Suomen loskakeli talvella. Lisäksi erilaisia opettajantöitä on tarjolla kansainvälisissä kouluissa, ja uskon, että niihin kelpuutettaisiin myös ammattilainen, joka ei puhu englantia äidinkielenään, mutta kantaa taskussaan maisteritasoista suomalaista opettajankoulutusta. Palkat ovat verrattaen hyviä, tai vähintäänkin kohtalaisia, etenkin kuin verot ovat huomattavasti Suomen tasoa alemmat. Maa on yleisesti hyvin turvallinen ja varma vaihtoehto opeseikkailijalle, mutta tarjoaa kiinnostavia vaihtoehtoja kokeilla jotain uutta ja erilaista.

Äidinkielen opetusohjelma järjestetään Dubai International Academyssa.



Opettajilta opettajille

Elämä Ramallahissa alkoi pikkuhiljaa ensimmäisten viikkojen laaja-alaisen hämmennyksen jälkeen saada jonkinlaista muotoa. Lähisupermarketista löytyi tuttuja tuotteita, kuten kauramaitoa, mysliä ja moniviljaleipää, mutta hinnat tuontituotteille liitelivät niin korkealla pilvissä, että siirryimme pian kuluttamaan paikallista hummusta, labanehia ja säilöttyjä suolakurkkuja. Osallistuimme paikallisen kuntopiirin hikijumppaan, kävimme paikallisilla indiemusiikin festareilla ja opimme liikkumaan omatoimisesti jaetuilla serviisi-takseilla Länsirannan muihin kaupunkeihin ja Jerusalemiin. Totuttu tiedonhankinta Googlen avulla osoittautui aivan turhaksi. Asioita selvitettiin kysymällä joltain, joka kysyi joltain, joka kysyin joltain, joka tiesi. Perille taas pääsi parhaiten siten, että meni kadun varteen huutamaan halutun määränpään nimeä. 

Projektityömme kouluilla käynnistyi tarvekartoituksella, oppituntien observoinnilla, sekä opettajien ja rehtoreiden haastattelulla. Harrastimme lisäksi tuttua opehuonehengailua: teimme tuttavuutta paikallisten kollegoiden kanssa, joimme arabialaista kahvia (paljon) sekä vaihdoimme ajatuksia koulutuksesta, opettajan työstä ja roolista. Havaintojen ja haastatteluiden pohjalta aloimme suunnitella tulevia täydennyskoulutuksia ja räätälöidä ideoitamme kontekstiin sopiviksi. 

Vaikka yleinen ennakkoluulo paikallisilla opettajilla tuntui olevan se, että meillä Pohjoismaissa oli koulutusasioissa kaikki mallillaan eikä opettajilla lainkaan valittamisen varaa, listasivat he pääosin samoja haasteita, jotka olin havainnut myös Suomessa ja Ruotsissa. Turhalta tuntuvat paperityöt kuormittivat. Opettajilta saatettiin pyytää jopa yksittäisiä tuntisuunnitelmia paperille kirjattuna. Puutteelliset resurssit ja suuret luokkakoot koettiin esteeksi oppilaiden yksilöllisten tarpeiden huomioimisessa. Inkluusion toteutumista ei tuettu koulutuksella saati työvoimalla. Huono palkka. Kiire. Opettajan työtä ei arvosteta. Digitalisaatio. Vanhemmat eivät tue. Arviointi. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Kuulostaa aika tutulta, eikö?

Havaitsin myös paikallisten opettajien kokemista haasteista samankaltaisia seurauksia kuin Pohjolassa. Kun opettaja väsyy, häneltä loppuu energia etsiä uusia ideoita sekä keinoja uudistaa opetusmetodejaan. On helpompi turvautua tuttuun totuttuun kaavaan, yleensä ennemminkin opettajajohtoiseen kaavaan kuin oppilaslähtöiseen tapaan. En ihmettele tätä yhtään, sillä onhan ihan järkeen käyvää, että oman jaksamisen vähentyessä on vaikeampi ajatella asioita toisten ihmisten näkökulmasta. Tiimimme päätyi siihen johtopäätökseen, että oppilaiden kouluviihtyvyyden taustalla yksi tärkeimpiä tekijöitä on juurikin opettajien hyvinvointi. 

Classroomscreen tehokäytössä myös opettajia kouluttaessa. Sen avulla voi hyvin havainnollistaa ajankäyttöä sekä nostaa esiin koulutuksen tavoitteen ja ydinajatukset.

Käytännön haasteiden taustalla on yleensä dokumentteihin kirjattuja sanoja, joilla on alun perin ollut hyvät tarkoitusperät. Palestiinalaishallinnon (PA) opetusministeriön (MoEHE) kehittämissuunnitelmassa tavoitteena ovat muun muassa inkluusio, oppijalähtöisyys opetusmetodeissa, kriittinen ajattelu sekä tietojen ja taitojen soveltaminen. Jotta näihin tavoitteisiin päästäisiin, tarvittaisiin kuitenkin ohjeistusta konkreettisista toimista, joihin koulutusjärjestelmän eri tahojen tulisi ryhtyä. Inkluusio on jäänyt integraation tasolle eli erityiset tarpeet on vasta tuotu fyysisesti samaan tilaan tarjoamatta kenellekään tukea. Erityisopettajian koulutus on vain nimellinen eikä virallista tukimallia tai -portaikkoa ole. Ministeriön koulutarkastajien rooli jakoi mielipiteitä: ministeriön näki tarkastajat opettajan työn tukena, kun taas opettajat kokivat tarkastukset arvioinniksi siitä, onko oppikirja varmasti täytetty. Oppikirjajohtoisuus ei juurikaan anna tilaa oppijalähtöisyydelle, soveltamiselle tai kriittiselle ajattelulle vaan rajoittaa opettajien vapautta painottaa tarpeellisiksi koettuja sisältöjä. Kunnianhimoinen opettaja, joka pyrkii täyttämään kaikki vaatimukset, kohtaa nopeasti arjen armottomat aikarajat. Lisäksi monella opettajalla oli pienen palkan vuoksi toinen työ iltapäivisin tai viikonloppuisin. Ei siis ihme, jos tilanteesta turhautuu, heittäytyy neuvottomaksi ja yrittää vain keskittyä päivästä toiseen selviytymiseen.

Entä mitä Suomesta tuleva, täysin ulkopuolinen vierailija voi tähän sanoa? Vaikka tunnistin ongelmat, en ymmärtänyt niiden kontekstia. Olisi ollut kornia väittää ymmärtävänsä. Palestiinalainen koulutus on kovan paineen alla. Menestystä haetaan isoin harppauksin, jolloin tavoitteiden ja toteutuksen välinen kuilu kasvaa. Kiire kiihtyy samalla, kun olennaisin fokus hämärtyy. Lopulta kuunteleminen, tukena oleminen sekä tilan tarjoaminen keskustelulle olivat koulutustuokioiden parasta antia. Olosuhteista huolimatta keskusteluissa nousivat esiin samankaltaisten haasteiden lisäksi samat motivoivat tekijät ja syyt alun perin ryhtyä opettajaksi. Voimaa saatiin oppilaiden kohtaamisesta, oppimisen ilosta, oivalluksista ja tärkeäksi koetusta opettajan roolista yhteiskunnan rakentajana.

Vaikka arki oli lähtenyt rullaamaan uusilla omaksutuilla tavoilla, edelleen päässä pyöri tuhat ja yksi kysymystä konfliktiin johtaneista tapahtumista. Aivot eivät meinanneet taipua esimerkiksi checkpointtien käytänteiden, kukkuloiden huipuilla häämöttävien siirtokuntien, talojen ja oliivipuiden alas repimisen tai sotilaiden läsnäolon käsittelemiseen. Näin epänormaaleissa olosuhteissa, ei voi muuta kuin sanoa, että siinä vasta rautaisia opekollegoita, jotka jaksavat työssään antaa maailman ymmärtämiseen työkaluja ja rakentaa toivoa.

VIA Character -kortit toimivat samaan tapaan kuin Vahvuusvaris-kortit positiivisen pedagogiikan työvälineinä ja omien vahvuuksien tunnistamisessa. Tärkeä harjoitus myös opettajille!


Palestiinalaishallinnon opetusministeriön strateginen suunnitelma koulutuksen kehittämiseksi: http://www.lacs.ps/documentsShow.aspx?ATT_ID=34117.%20.


Ensimmäiset askeleet Länsirannan kouluarkeen

Sadat oppilaat kiiruhtavat koulun pihalle kellon ollessa jo 7.35. He järjestäytyvät luokka-asteittain pitkiin jonoihin valmiina yhteiseen aamunavaukseen. Kun jonot ovat koossa ja kurissa, aloitetaan armeijahenkisellä jumppatuokiolla, jossa venytellään käsiä megafoniin kailottavan opetttajan johdolla: ylös, eteen, sivuille, alas. Palestiinan lippu nostetaan salkoon partiolaisten voimin ja kansallislaulu kajahtaa tarmokkaana soimaan kaijuttimista merkkinä yhteislaululle.

Sain reissuvuoteni alkajaisiksi kunnian lähteä Opettajat ilman rajoja (OIR) -verkoston kautta  Kirkon Ulkomaanavun (KUA) järjestämälle vapaaehtoisjaksolle Länsirannalle, Israelin miehittämälle palestiinalaisalueelle. Aloitin hakuprosessin jo vuosi sitten täyttäessäni vihdoin OIR:n yleiset vaatimukset iän, koulutuksen ja työkokemuksen suhteen. Hyväksyntä hakemukselleni Education advisorin rooliin (tähän asti muuten hienoin saamani titteli) tuli iloisena yllätyksenä. Tämä oli mahdollisuus, jonka luulin avautuvan vasta vuosia pitkän työuran jälkeen. Ei siis muuta kuin haaste reippaana vastaan ja lähtövalmistelut käyntiin!

Kohdemaan varmistuessa lopullisesti huhtikuussa aloitin tutustumisen Israelin ja Palestiinan historiaan, politiikkaan sekä konfliktitilanteeseen. Lisäksi yritin töiden ohessa harjoitella itsenäisesti arabian kielen alkeita kuitenkaan pääsemättä siinä kovinkaan pitkälle. Niin erilaisessa maailmassa oli jo kyllikseen uutta opittavaa ja omaksuttavaa ennen lähtöä, etteivät uudet aakkoset jääneet millään mieleen. OIR:n lähtökoulus, KUA:n syvempi maakohtainen perehdytys sekä alueella aiemmin olleet vapaaehtoiset tarjosivat runsaasti materiaalia kontekstin tutkimiseen.

Oppilaat kerääntyvät omiin kotiluokkiinsa, joissa saattaa olla samanaikaisesti jopa 45 lasta yhtä aikuista kohden. Tunnelma on pienessä luokkahuoneessa tiivis, mutta ulkomaalaiselle vierailijallekin löytyy paikka takarivin pulpettien välistä. Luokassa meneillään ollut innokas vilske ja hulina loppuu opettajan saapuessa huoneeseen. Oppilaat haluavat eloisasta uteliaisuudestaan huolimatta näyttää parastaan vierailijalle ja alkavat viittailla ja hihkua “miss, miss” vastatakseen opettajan esittämiin kysymyksiin. Opettaja saa paljon innostuneita vapaaehtoisia kysyessään, kuka haluaa kirjoittaa englanninkielisiä sanoja taululle. 

OIR-hankkeen vapaaehtoiset vaikuttavat Israelin miehittämällä palestiinalaisalueella pääosin Ramallahissa palestiinalaishallinnon alaisissa julkisissa kouluissa. Hanke on mukana toimeenpanemassa paikallisen opetusministeriön uusimpaa koulutuksen kehittämissuunnitelmaa, joka pyrkii vastaamaan 2000-luvun koulutuksellisiin tarpeisiin miehitystilanteen alla. Tänä syksynä mukaan otettiin kaksi uutta koulua: poikakoulu luokille 1-9 ja yhteiskoulu, jossa luokka-asteet 1-4 olivat sekä tytöille että pojille ja 5-9 pelkästään tytöille. 

Tehtävänämme oli suunnitella ja toteuttaa täydennyskoulutuksia koulujen opettajille esiin nousevista tarpeista. Yleisesti OIR:n tavoitteena on kohteissaan lisätä opetuksen oppijakeskeisyyttä, inklusiivisuutta sekä laaja-alaista osaamista teacher to teacher -periaatteella. Näiden lisäksi jaksollamme keskeisiksi teemoiksi nousivat havaintojen ja haastatteluiden perusteella opettajan työhyvinvointi sekä positiivinen psykologia.

Koulupäivä hurjastellaan läpi melkoisella vauhdilla. 40 minuutin oppitunteja seuraavat 5 minuutin siirtymät, jotka oppilaat viettävät samassa luokkatilassa pitäen lyhyen mölinäbreikin, ennen kuin seuraavan tunnin opettaja astuu ovesta sisään. Päivän puolivälissä on puolen tunnin lounasvälitunti, jolloin oppilaat ehtivät ulos ja voivat käydä ostamassa pientä purtavaa koulun pihalla olevasta kioskista. Tässä kohdassa tulemme luokista ryntäävien tyttöjen saartamaksi. “How are you? What’s your name? Where are you from? Do you like K-pop?”

Olin alkuun hämmentynyt kaikesta. Luettuani koko kesän masentavista konfliktiin ajaneista käänteistä, koston kierteestä ja vainoamisesta en osannut kuvitella, miltä todellinen arki Ramallahissa näyttäisi. Koulupihan nuorten meininki on kuitenkin samanlaista kuin missä tahansa muuallakin: seurataan kansainvälisiä trendejä, vaikutetaan somessa, ihaillaan julkkiksia ja haaveillaan menestyksekkäästä urasta. Oppilaat osallistuvat päällisin puolin aktiivisesti oppitunneilla ja moni on aidosti motivoitunut oppimaan uutta. He näyttävät viihtyvän koulussa ja kehuvat hyvää yhteishenkeä.

Pintaa syvempi tarkastelu oli paikallaan kokonaistilanteen vaikutusten hahmottamiseksi. Pintaa sai kuitenkin raaputtaa kerros kerrokselta, ennen kuin asian ytimeen pääsi ulkopuolisena vierailijana käsiksi. Pohdin, mikä antaa voimaa miehitetyn palestiinalaisalueen nuorille ja heidän opettajilleen. Miten vuosikymmeniä kestänyt miehitystilanne ja jatkuva epävarmuus naapurin toimista vaikuttaa koulutukseen? Mikä merkitys sillä on opettajan rooliin yhteiskunnassa?

Ramallah, Länsiranta



Happy anniversary my blog! It was almost a year ago when I wrote the first post (Start) about my new job in Sweden. Starting a new life in Stockholm as an almost graduated novice teacher doesn’t feel so far away from the present time. This Sunday, 24th February, the Finnish-speaking minority in Sweden is celebrating Sweden Finns’ day. It’s time for a quick identity check after one year in Sweden.

Ironically, I left Stockholm right before the Sweden Finns’ day and came to Finland to enjoy the winter break. I’m not even actually sure if that day concerns me. Am I a Sweden Finn or just a Finnish expat in Sweden? Let’s take a look at the definition of Sweden Finns meanwhile I try to make up my mind about my current identity.

Sweden Finns (Finnish: ruotsinsuomalaiset, Swedish: sverigefinnar) are a Finnish-speaking national minority in Sweden consisting of Finns historically residing in Sweden as well as Finnish immigrants to Sweden.” (Wikipedia: Sweden Finns.)

This definition gives us two groups of Sweden Finns: those who were born in Sweden or has lived here for a long time and those who (recently) moved from Finland. The first group, “the locals”, lives pretty Swedish life in my eyes. For many of them, Finland is a place where they spent their childhood summer and Finnish is something they learned from their grandparents. If you ask them about the Finnish culture, you might hear a bunch of old stereotypes, like for example, that Finland is behind Sweden in everything. That might have been true in the ‘60s–‘70s when many people from Finland moved to Sweden to look for a better life – the “finnejävlar” as they were sometimes called.

Back to the definition. I belong to the other group, “expats” (if there’s even a point to separate any groups). I’m an immigrant who was born in Finland, has Finnish-speaking parents and moved to Sweden to work. I listen to a podcast called Ei saa peittää (“Do not cover”) where two podcasters, Loviisa and Marleena, explore the life of young Finnish expats in Stockholm and introduce the differences between Finnish and Swedish cultures. I started to think about how being a Finn in Sweden has changed since the great wave of immigration from Finland 50 years ago. Do we new expats go through the same process of emphasising Finnish culture like the people in the ‘60s before we start to create our own mixed culture?

The reasons for Finns to move to Sweden are still pretty much the same as 50 years ago. The podcasters realise though that the grass is not always greener on the other side and that they feel proud of being Finns (in Sweden). I share the experience of feeling more Finnish than before, but I think that’s because it’s so easy to be a Finn here. If I want, I can follow the local news on Finnish-speaking TV, radio or newspaper and get some of the official websites of Swedish authorities in Finnish. I can meet and mingle with other Sweden Finns in many different groups in social media. And as you know, I even work in Finnish every day! I guess that’s the feeling of being a member of a national minority, not just being an expat – “a person who lives outside of his or her own country” (sanakirja.org).

The new mixture of Sweden Finnish culture is forming. Last year I asked my students if they can say which things in their life come from the Finnish culture and which are Swedish things. We tried to define the word sverigefinska on the whiteboard. At first, they didn’t understand the question at all because they couldn’t find any concrete differences between Swedish and Finnish culture in their life. Instead, they were able to list differences between the countries. They said, for example, that in Finland there’s more forest and that the Finns are quiet people. After discussing the concept of culture, we were able to draw a mind map of some typical features of Finnish culture and Swedish culture. I asked them to form the best combinations of both cultures for themselves. Interestingly enough, many of the students cannot say which one is their first language, but the country defines their nationality. The students who were born in Finland said that they call themselves Finns rather than Swedes.

As far, the definition of Sweden Finns hasn’t convinced me. When I googled “Sweden Finns” (in English), I got one Wikipedia article about Sverigefinnarna and loads of sites about Finland Swedes, aka the Swedish-speaking population in Finland. That’s completely a different thing just like the Wikipedia article goes on: “Sweden-Finns should not be confused with the Swedish-speaking Finland-Swedes in Finland, who comprise a linguistic minority in Finland.” But wait… What about the Finland Swedes who moved to Sweden?

As difficult as it is to define Sweden Finnish culture and as different as the Finns in Sweden can be, we all are members of the same national minority that has its special status in the Swedish society. One thing that we have in common for sure is the special bond to Finland and Finnish culture. Maybe visiting Finland was actually a perfect way to celebrate the Sweden Finnish day! Cheers to national minorities and Sweden Finns!

I learned that Sweden Finns even have their own flag!


SVT: Why do we celebrate Sweden Finns’ day?




After a long break from doing something you enjoy, it might feel exhausting to even think about starting it again. You want to give up with the whole thing because you don’t know where to start or what’s the point anyway. That’s how I was feeling about writing during last semester. I let my free time to be taken over by stress from work. I worked overtime for weeks and struggled with cases that felt impossible to solve. I felt ready to retire after the first year of working as a class teacher.

As my New Year’s Revolution, I promised to take a break from hurrying. Hurrying with studies, work or generally with life seems to be today’s trend which I, apparently, follow easily without even noticing. Easier said than done – we have nearly 30 topics in our teaching plan for this semester… Is it after all in my own hands to keep what I promised?

Stress is a topic that everyone in the world of education is talking about, but not so many seem to have the energy to change the situation. In Finland and Sweden, the teachers feel that the society is expecting too much from them, that the workload is getting too big to manage alone. Even a mentor teacher shouldn’t take everything on his/her shoulders without proper resources and the multi-professional cooperation, for example when it’s about learning disabilities or a student’s health. However, finding the resources and the right kind of multi-professional network, right services and experts who provide the support you are looking for, are challenges when you’re still learning how the system works in general.

Collaboration has helped me to manage the workload. I feel less alone with the professional challenges I face with my class when I can discuss them with other experts. It also feels great when a more experienced colleague wants not only to listen but to solve the problem together with you. No wonder Finland has taken the benefits of team teaching seriously.

Despite the tiredness, I was happy to extend my contract until midsummer, knowing that I’d do the whole academic year with the class who I already know and who feel like my own. I’m pretty excited to see what this semester holds when 1) the political life in Sweden is facing a new beginning, 2) school digitalisation is trying to go hand in hand with GDPR and 3) my 5th graders are reaching puberty. These five months help me to limit my workload and be realistic with it.  What I cannot do after the mandataries, will simply be left undone by me. Maybe someone else will take care of it after me, maybe nobody will remember it at all. Nåja, det ordnar sig!


One way to improve the students (as well as my own) well-being is to do a short workout every morning. Their favourite exercise is to do the wall sit for 30 seconds. According to the students, the goal is to have the strongest leg muscles in the school and to win a hurdling race.




Using a laptop and calendar for the first time after two months. Back to school.

The new school year is kicked off again and for the first time, I do it as a teacher. I was both nervous and enthusiastic about it. Do I remember to do everything I need to do? Do I even know what I’m supposed to do? Have the students grown during the summer?  How should I decorate my class? What is the beginning of the 5th grade like? The to-do list for the first planning days was endless. But when the students started the school, it felt like everything was back to normal. I got a fresh new start in the environment I already knew. But it’s rapidly changing now. As the Swedish parliamentary elections will be held on Sunday next week, I bet there will be many changes in the Swedish education politics.

Last May when I was given the newest version of the time allocation guideline for the Swedish elementary schools, it was hard to see what it actually means in practice. When I got our schedule for the new academic year, my first thought was: this may be tough. So many hours of Swedish, math, science and social studies, in addition to Finnish, which is the choice of our school (Skolans val*)… Even fewer hours for artistic and practical subjects than before. I was quite shocked when I realized that these subjects (P.E., arts, music and crafts) cover only 12 % of the 5th graders’ weekly schedule. That means 88 % of theoretical subjects! How will the students cope with the long days of studying fact if they don’t get enough time to work with their hands? Obviously, we learn by doing and integrate practical skills in theoretical subjects, too, but is that enough?

Another rather interesting option for this lack of creativeness is the subject called elevsval, ”student’s choice”, a democratic forum provided by Skolverket, the Swedish National Agency for Education. It’s actually not a subject but it has its own block in the schedule. The idea of this class is, apparently, to offer the students a chance to deepen their knowledge in some particular subject of their choice. But isn’t that something they should do in every subject so that they would find their favourite topics and interests? And shouldn’t the teacher give a chance to deepen the knowledge more often than just once a week? I’m still a little confused about elevsval because I think the purpose mentioned on Skolverket’s website is something that I try to do almost every other class after studying the basics of some skill. Furthermore, if I see that a topic is thought-provoking among the students and they would like to know more about it, it’s my pleasure – and duty as well – to give them more information and encourage them to study it deeper. As I do so, the students are given a chance to deepen their knowledge by their own choice, aren’t they? I wonder if the students, especially the younger ones, even know what knowledge to deepen at school without a teacher introducing different topics to them.

”Why is elevsval a teacher’s choice?” (Student, 10)

In essence, the problem is not the idea of elevsval. I think it has a good purpose which should be featured in every subject, in every class if possible. The problem is “the full additional hour” we now have in our schedule since the duration for elevsval was increased from 40min to 60min per week in middle school. After fixing the schedule of my class the best I could, elevsval ended up being the last class on Fridays at 2pm. That got both me and the students thinking: Is that really ”the students’ choice” to be at school until 3pm on Fridays to ”deepen their knowledge” aka studying more? After the first two weeks, it’s deepening their restlessness, that’s for sure…

I would love to give more time to the students to practice their skills in artistic and practical subjects because I believe that’s a good way to enhance self-expression, personal development and confidence. Only if I could give that extra time to deepen the knowledge when it’s actually wanted and needed – for example, by making the 30min music class a bit longer so that everybody could try playing bass or by letting them finish their drawing after the art class for 40min. But I can’t because the practical subjects are taught by subject teachers who have their own schedules and elevsval is my class.

”If we pupils could decide what to do in elevsval, we wouldn’t even have that class.” (Student, 11)

We’ve had a couple of routines in elevsval class. First, going through next week’s topics and homework. Second, watching Lasten uutiset (Finnish news for children by Helsingin Sanomat) and discuss the topics. Sometimes we play games or watch films, sometimes we talk about emotions and social skills. Nothing too heavy but still too much on Friday afternoon. The kids are already looking forward to starting their after-school activities and hobbies, where they usually have a natural chance to focus on their interests and practice life skills.

Next week’s topic will be the elections. I wonder how my students would choose in elevsval if this week the class was about deepening their knowledge in democracy and public participation… Hand voting on staying at school vs. finishing earlier?

”We want to go home earlier on Friday. That’s our choice!” (Student, 11)


*Schools with specialist status in for example arts, sports, language or science, are allowed to subtract minutes from other subjects except for core subjects. The core subjects in Sweden are Swedish or Swedish as a second language, math and English. Therefore, the minutes for the particular subject or subjects are usually taken from practical subjects.


Read more:

The Swedish Time Allocation Guideline for Elementary Schools: https://www.skolverket.se/undervisning/grundskolan/laroplan-och-kursplaner-for-grundskolan/timplan-for-grundskolan

Elevsval: https://www.skolverket.se/skolutveckling/anordna-och-administrera-utbildning/anordna-utbildning/anordna-utbildning-pa-grundskoleniva/anordna-elevens-val


Volunteering as a teacher in Cambodia

In the teacher education in Finland, we have a joke that the three main reasons to become a teacher are June, July and August. I have to admit it feels pretty amazing to have such a long summer vacation to truly reset to zero and charge again. I felt like I wanted to try something new. Maybe even do something useful while enjoying my first long summer vacation.

I’ve had this dream to volunteer as a teacher somewhere abroad, so I booked a trip to Asia for 6 weeks and started to look for volunteering jobs on Workaway. Teaching English and IT in Asia sounded like a good choice, so I contacted a small private school called Angkor Legacy Academy in Lolei Village, Cambodia.

I arrived to Lolei late in the evening on Saturday the 30th July and stayed for 10 days. The village is located 15km from the city of Siem Reap. The school provides free English classes at 3 different levels from Monday to Friday for the children in Lolei, aged 5-12. Sovannarith, the founder of the school, also teaches Chinese in the evenings. Luckily, he gets many volunteers year around to help him with the English classes because he is also running a food programme in Lolei to help the people living in poverty. In addition, Sovannarith wants to start computer classes for the children once the school gets a better internet connection and more computers. The local primary schools don’t teach English or computer skills, which are key subjects to get a job and break out of poverty. Find out more about Lolei village and Angkor Legacy Academy (ALA) here.

Angkor Legacy Academy in Lolei Village, Cambodia.

In her blog, Melody from California describes the school, the village life and the work of volunteer teachers as I also find it a year later. You will find her post about volunteering in Lolei here. The muddy rural roads were flooding from heavy rain and drying again, leaving deep tracks on the road. On my first day, we tried to fix the road by digging and filling in the potholes together with Sovannarith, the village kids and the other volunteers to make it more even, and therefore more safe for motorbikes and bicycles. It was amazing to see how eager the kids were to help with sumi hard work even when it started to rain. They knew how to make the most out of it by bathing in the mud puddles!

Fixing a road in Lolei.

Monday was the first day as a volunteer teacher. Since we were altogether six volunteers, three per class, it was easy to split the groups and organise teaching so that everyone gets support with their learning. At the beginning, I found it challenging to get the students’ attention because we didn’t speak the same language. However, I must say I’ve never seen such motivated students to learn English than the level 3 groups (age 10-12). Already after the first day, I realised how good their comprehension was even though we were still studying the basics.

As the volunteers come and go all the time, the students aren’t used to any classroom routines, except saying good morning to the teacher. However, even in 6 days of teaching it was possible to create some small routines to calm down the class and make sure they have a peaceful learning environment. We started with raising our hand when we want to share something and respecting the others by listening what they want to say. They also really enjoyed playing games and singing songs in English. Moving on to a next exercise by clapping rhythms or playing a little game was an effective way to catch their attention. Having these little playful exercises as part of the lesson plan seemed to make a big difference as well to their learning, as these children are used to more formal school culture.

One of the three classrooms at ALA.

Learning vocabulary by drawing together.

With level 3 students I got to try a little bit of programming. As I think programming is more than just learning codes, I wanted to introduce digital thinking to these children. The goal was to understand how you can give orders to the computer by using codes. Since we only had one day for programming, we split the class so that I took two students at a time to play a coding game while the others were learning the directions and orientating in English with the other two volunteers. We played Programming with Harvester, where you practice some basic programming tools like different functions and loops. The students loved it! They got the idea very quickly and were able to follow my instructions in English. I was happy to see so many enthusiastic faces when they cracked the code! ”Good job!” *high five*

Programming with code.org at ALA.