Dear reader, welcome aboard! My name is Roosa and I am a Finnish teacher exploring opportunities to work abroad as an educator. While studying different education systems and their ideas of learning and teaching, I provide personalised private language lessons in Finnish and Swedish, and design teacher training courses.
The first month of living in Melbourne and I already started to forget how to stay optimistic in the process of getting the Victorian teaching license. For sure, the Coronavirus has also had its impact on my mood as I started to get calls from my now pretty much closed home country and as the people around here are going mad with the unreasonable hoarding panic. For the first time, my family back in Europe would say that they are happy that I’m not there.
Despite the less restricted life in Australia (for now), I couldn’t help but question my recent decisions, realising, that this is not an ideal time to be an unemployed teacher in a new country. What if the license process takes until the end of the term and I run out of money? When I finally get my license, what if they close the schools in Australia as they are now doing in Finland? However, I refuse to write a letter of complaint. Here’s how I try to keep myself motivated and out of this widespread end-of-the-world mood even as unemployed in a new country.
Concern 1: What if I still need to wait for months to get the Victorian teaching license?
Waiting for an administrative process to be done is probably the worst thing I know, especially, when it keeps me from getting a job that I was trained for.
Solution: Keep busy.
The situation has given me time to re-think what I really want from my career. It made me research today’s educational field and find new interesting opportunities. I was inspired to study and expand my qualifications.
Luckily, I also found myself a part-time job as a homeschool teacher to a Finnish-Australian family. Getting back to teaching year 1 Finnish classes, I work towards maintaining and improving the bilingual kids’ Finnish skills. Thanks to Kulkurikoulu, I will simultaneously improve my own skills in teaching year 1 Finnish. What a perfect deal!
Welcome to the Finnish homeschool with Teacher Roosa – Year 1. Starting from basics, we made our own envelopes for new syllables and words we learn in Finnish.
Concern 2: What if I run out of money?
Obviously, both, exploring a new country and sitting at home, cost money. Paying for waiting definitely doesn’t make it any easier to be unemployed.
Solution: Get creative.
Forced to expand career options, I have been working on my online Finnish lessons and considering to turn it into something bigger than just a hobby. As the current global situation is getting strictly limited as well as becoming quite unpredictable, the online teaching providers have (unfortunately or fortunately) found the school closings as a great opportunity for business. Might as well get on board with my online Finnish lessons! I warmly welcome all tips and recommendations regarding online teaching and starting your own website!
Concern 3: What if there aren’t any jobs when I get the teaching license?
Ironically, when I was writing this, I heard that the state of Victoria is going to close some of the schools this week so this question remains unsolved. My criminal history checks are still in process, either stuck at the authorities in Finland and Sweden or stuck somewhere on the way here. This means that the process will be delayed anyways. Not much I can do to hurry the international post in this situation.
Solution: Make the plan B to become a plan A.
I guess the only thing I can do now is to focus on the plan b’s, such as online teaching and homeschooling. Nothing is certain yet, except that we are definitely living interesting times. Stay tuned as this might be an opportunity to start something exciting!
Photoshooting for my new website as an online Finnish teacher in Melbourne.
Opettajien välinen arabiankielinen keskustelu kiihtyy, eivätkä vapaaehtoistulkeiksi tulleet Bir Zeitin yliopiston opettajaopiskelijat meinaa pysyä perässä. En taaskaan ole varma, puhutaanko tässä vielä annetusta aiheesta, onko keskustelu luistanunt sivuraiteille vai onko kenties syttynyt riita. Kollegani rykäisee. Pian muutama opettaja alkaa spontaanisti kohottaa oikeaa kättään pitäen peukaloa, keskisormea ja pikkurilliä yhdessä nipussa, etusormea ja nimettömää ylhäällä. Opiskeluaikoina opittu hiljaisuuden kirahvi -käsimerkki muuttuu aavikkoilmastossa luontevasti silent cameliksi. Muut alkavat matkia elettä ja luokassa hiljenee.
Olen valtavan kiitollinen siitä, että sain mahdollisuuden lähteä työskentelemään länsirantalaisten opettajien kanssa. Työn parhainta antia olivat ehdottomasti sekä suomalaisten että paikallisten kollegoiden kanssa käydyt keskustelut niin työstä kuin kaikesta muustakin, positiivinen palaute koulutusten konkreettisista hyödyistä sekä uudet ystävyyssuhteet. Arvostan sitä, kuinka lämpimästi ja avoimin mielin meidät otettiin vastaan siitä huolimatta, että tulemme hyvin erilaisista kulttuureista ja koulutusjärjestelmistä.
Vaikka palestiinalainen koulujärjestelmä on vielä matkalla perinteisestä opettajajohtoisesta kansakoulutyylistä kohti modernia oppimiskäsitystä, se muistuttaa suomalaista opettajaa sellaisista arvoista, jotka välillä modernisaation pikajunan kyydissä saattaa unohtua. Länsirannalla toimivat yhteistyökoulumme olivat isoja 500-700 oppilaan kouluja, mutta silti niissä pidettiin tärkeänä hyvää yhteishenkeä ja yhteisöön sitoutumista. Koulu on kuin perheiden ja opettajien yhteinen projekti, jota rakennetaan yhteiseksi hyväksi, ei vain omaksi eduksi. Erityisen tuen rajallisuus korostaa perheiden tuen merkitystä, minkä vuoksi monen oppilaan äiti osallistuu koulun toimintaan aktiivisesti. Äidit pyörittivät myös koulun pihalla kioskia, josta oppilaat saivat ostaa välipalaa kunnan tarjoaman koululounaan puuttuessa.
Toisekseen opin arvostamaan joustavuutta. Arabikulttuurissa aikataulu on paljon höllempi, toisaalta myös armollisempi käsite kuin Suomessa tai Ruotsissa. Asiat tapahtuvat ajallaan (jos ylipäätään), ja on paljon hyväksyttävämpää olla joskus myöhässä tai jättää tekemättä. Arabic timeen Länsirannalla vaikuttaa kulttuurin lisäksi poliittisen tilanteen jatkuva muuttuminen. Koskaan ei tiedä, mihin aikaan bussi kulkee, kuinka kauan checkpointin jono kestää tällä kertaa tai onko nettiyhteys poikki. On pakko sopeutua muutokseen ja toimia luovasti. Välillä kaipasin pohjoismaalaista tehokkuutta ja järjestelmällisyyttä. Silloin kuitenkin muistutin itselleni, ettei se Pohjolaakaan kaataisi, vaikka joskus jokin asia ei tapahtuisi heti ajallaan tai onnistuisi juuri niin kuin oli suunniteltu. “Mish mushkila, yalla!” Ei ongelmaa, nyt mennään!
Jerusalemin kaduilta bongattua.
Perus perjantai-iltapäivän hulina tutussa luokassa. Osalta pulppuaa innokas kysymystulva. Osa haluaa kertoa syksyn kuulumisia. Osa tietää, että olen tuonut mukanani klassiset laivakarkkituliaiset eikä malta odottaa niiden hetkeä. Yksi muistaa. Hän nostaa oikean kätensä hitaasti ylös painaen peukalon, keskisormen ja pikkurillin tiukasti yhteen ja kääntäen kättään niiden suuntaan, jotka vielä puhuvat. Kerron, että kirahvista tuli Lähi-Idässä kameli, mikä saa osakseen hyväksyviä nyökkäilyjä.
Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoisjakson loputtua käväisin pikaisesti Suomessa ja Ruotsissa purkamassa ja pakkaamassa laukkuja. Vapaaehtoissopimukseen sisältyi kokemuksen vapaamuotoinen jakaminen omassa kotiyhteisössään, joten päätin viedä terveiseni edelliseen työpaikkaani Tukholman ruotsinsuomalaiseen kouluun sekä entisille kollegoilleni että oppilailleni.
Kuulumisten vaihdon jälkeen vedin oppilaille pienen workshopin Israel-Palestiina-aiheesta. Aloitin jakamalla oppilaat neljään ryhmään, jotka kiertäisivät 40 minuutin ajan läpi neljä eri työpistettä. Jokaisella pisteellä oli lyhyt informatiivinen pohjustusteksti liittyen Israel-Palestiina-asetelmaan sekä pohdintatehtävä, jossa haettiin erilaisia konkreettisia ehdotuksia kahden kansan yhteistyölle. Pistettä vaihdettiin myötäpäivään noin seitsemän minuutin välein. Lopuksi ryhmät saivat esitellä valitsemansa työpisteen tehtävästä kasatun tuotoksensa.
Työpisteiden pohdintatehtävät: (pohjustustekstit on jätetty pois ja tehtävien muotoilua hieman täydennetty)
Keksikää erilaisia aktiviteetteja, joihin sekä juutalaiset, kristityt että musliminuoret voisivat osallistua yhdessä uskontokunnasta riippumatta.
Luokaa perinteisistä juutalaisista ja palestiinalaisista ruuista uusi fuusiomenu, jonka voisitte tarjoilla saman pöydän ääressä istuville israelilaisille ja palestiinalaisille.
Keksikää erilaisia aktiviteetteja, joissa hepreankielisillä ja arabiaa puhuvilla nuorilla olisi mahdollisuus tutustua toisiinsa, kommunikoida keskenään ilman yhteistä kieltä tai jopa oppia toistensa kieltä.
Mitä vinkkejä antaisitte israelilaisille ja palestiinalaisille nuorille faktojen selvittämiseen ja oman mielipiteen muodostamiseen alueen erilaisten mediakanavien uutisia seuratessa?
Neljäs työpaja oli aiheeltaan hieman muita haastavampi, sillä kuten oppilaiden kanssa totesimme, epäilemme Pohjoismaissa hyvin harvoin päämedioiden julkaisujen todenperäisyyttä, saati sitten, että lähtisimme tarkistamaan uutisten esittämiä faktoja. Kuitenkin yksi ryhmistä esitti ehdotuksenaan, että someen perustettaisiin israelilaisille ja palestiinalaisille nuorille yhteisiä keskusteluryhmiä, joissa eri puolten medioiden julkaisuja voisi jakaa ja antaa tilaa kriittiselle keskustelulle. Oppilaat miettivät kuitenkin sitä, miten hyvin erilaisia tarinoita lukevat ihmiset sitten keskustelisivat keskenään, pysyisikö keskustelu neutraalina vai olisiko siitä jopa haittaa.
Lisäksi oppilaat keksivät oivaltavia tapoja tuoda sekä eri kieliä puhuvia että eri uskontokuntia edustavia nuoria yhteen. Kielenoppimiseen ehdotettiin erilaisia leirejä ja kerhoja, joissa leikittäisiin ja samalla opittaisi toista kieltä. Tämä taisi ollakin kaksikielisille oppilaille lähtökohtaisesti melko helppo tehtävä… Lisäksi yksi ryhmistä esitteli kiinnostavan yhdistelmäuskonnon alueen kolmesta uskonnosta. Jokaisen uskontokunnan edustajat valitsisivat viisi itselleen tärkeintä arvoa, joista muodostettaisi uusi uskonto alueelle. Ryhmä nimesi uskonnon “Krisjuulamiksi”.
Yksi suosituista alkuruuista entisten oppilaitteni tekemissä fuusiomenuissa oli myös erään länsirantalaisen opettajan kotona maistettu fattoush-salaatti, jossa on mm. pitasipsejä, minttua ja persilijaa.
Jäin vielä pohtimaan, miten kansojen välisiä konflikteja voisi meillä Pohjoismaissa käsitellä osana peruskoulutusta. Vai tulisiko käsitellä ylipäätään? Esimerkiksi Israel-Palestiina-kysymyksestä ei puhuta juuri lainkaan peruskoulun oppimateriaaleissa, minkä vuoksi olikin mielestäni yllättävää, että siitä kuitenkin kysyttiin tämän syksyn historian ylioppilaskirjoituksissa. Entä minkälaista globaalikasvatusta meidän tulisi tulevaisuuden sukupolville tarjota evääksi kohti rauhanomaisempaa maailmaa? Miten toisaalta konfliktialueilla tulisi opettaa lapsille suvaitsevaisuutta ja erilaisuuden kohtaamista, kun ympäristö ei anna kovinkaan positiivista esimerkkiä? Ehkä pyhällä maalla viettämäni aika lopulta jättikin minulle enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta samalla se pisti tarkastelemaan uudestaan omia ennakkoluuloja ja häivyttämään mustavalkoisuutta maailmankuvasta.
Elämä Ramallahissa alkoi pikkuhiljaa ensimmäisten viikkojen laaja-alaisen hämmennyksen jälkeen saada jonkinlaista muotoa. Lähisupermarketista löytyi tuttuja tuotteita, kuten kauramaitoa, mysliä ja moniviljaleipää, mutta hinnat tuontituotteille liitelivät niin korkealla pilvissä, että siirryimme pian kuluttamaan paikallista hummusta, labanehia ja säilöttyjä suolakurkkuja. Osallistuimme paikallisen kuntopiirin hikijumppaan, kävimme paikallisilla indiemusiikin festareilla ja opimme liikkumaan omatoimisesti jaetuilla serviisi-takseilla Länsirannan muihin kaupunkeihin ja Jerusalemiin. Totuttu tiedonhankinta Googlen avulla osoittautui aivan turhaksi. Asioita selvitettiin kysymällä joltain, joka kysyi joltain, joka kysyin joltain, joka tiesi. Perille taas pääsi parhaiten siten, että meni kadun varteen huutamaan halutun määränpään nimeä.
Projektityömme kouluilla käynnistyi tarvekartoituksella, oppituntien observoinnilla, sekä opettajien ja rehtoreiden haastattelulla. Harrastimme lisäksi tuttua opehuonehengailua: teimme tuttavuutta paikallisten kollegoiden kanssa, joimme arabialaista kahvia (paljon) sekä vaihdoimme ajatuksia koulutuksesta, opettajan työstä ja roolista. Havaintojen ja haastatteluiden pohjalta aloimme suunnitella tulevia täydennyskoulutuksia ja räätälöidä ideoitamme kontekstiin sopiviksi.
Vaikka yleinen ennakkoluulo paikallisilla opettajilla tuntui olevan se, että meillä Pohjoismaissa oli koulutusasioissa kaikki mallillaan eikä opettajilla lainkaan valittamisen varaa, listasivat he pääosin samoja haasteita, jotka olin havainnut myös Suomessa ja Ruotsissa. Turhalta tuntuvat paperityöt kuormittivat. Opettajilta saatettiin pyytää jopa yksittäisiä tuntisuunnitelmia paperille kirjattuna. Puutteelliset resurssit ja suuret luokkakoot koettiin esteeksi oppilaiden yksilöllisten tarpeiden huomioimisessa. Inkluusion toteutumista ei tuettu koulutuksella saati työvoimalla. Huono palkka. Kiire. Opettajan työtä ei arvosteta. Digitalisaatio. Vanhemmat eivät tue. Arviointi. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Kuulostaa aika tutulta, eikö?
Havaitsin myös paikallisten opettajien kokemista haasteista samankaltaisia seurauksia kuin Pohjolassa. Kun opettaja väsyy, häneltä loppuu energia etsiä uusia ideoita sekä keinoja uudistaa opetusmetodejaan. On helpompi turvautua tuttuun totuttuun kaavaan, yleensä ennemminkin opettajajohtoiseen kaavaan kuin oppilaslähtöiseen tapaan. En ihmettele tätä yhtään, sillä onhan ihan järkeen käyvää, että oman jaksamisen vähentyessä on vaikeampi ajatella asioita toisten ihmisten näkökulmasta. Tiimimme päätyi siihen johtopäätökseen, että oppilaiden kouluviihtyvyyden taustalla yksi tärkeimpiä tekijöitä on juurikin opettajien hyvinvointi.
Classroomscreen tehokäytössä myös opettajia kouluttaessa. Sen avulla voi hyvin havainnollistaa ajankäyttöä sekä nostaa esiin koulutuksen tavoitteen ja ydinajatukset.
Käytännön haasteiden taustalla on yleensä dokumentteihin kirjattuja sanoja, joilla on alun perin ollut hyvät tarkoitusperät. Palestiinalaishallinnon (PA) opetusministeriön (MoEHE) kehittämissuunnitelmassa tavoitteena ovat muun muassa inkluusio, oppijalähtöisyys opetusmetodeissa, kriittinen ajattelu sekä tietojen ja taitojen soveltaminen. Jotta näihin tavoitteisiin päästäisiin, tarvittaisiin kuitenkin ohjeistusta konkreettisista toimista, joihin koulutusjärjestelmän eri tahojen tulisi ryhtyä. Inkluusio on jäänyt integraation tasolle eli erityiset tarpeet on vasta tuotu fyysisesti samaan tilaan tarjoamatta kenellekään tukea. Erityisopettajian koulutus on vain nimellinen eikä virallista tukimallia tai -portaikkoa ole. Ministeriön koulutarkastajien rooli jakoi mielipiteitä: ministeriön näki tarkastajat opettajan työn tukena, kun taas opettajat kokivat tarkastukset arvioinniksi siitä, onko oppikirja varmasti täytetty. Oppikirjajohtoisuus ei juurikaan anna tilaa oppijalähtöisyydelle, soveltamiselle tai kriittiselle ajattelulle vaan rajoittaa opettajien vapautta painottaa tarpeellisiksi koettuja sisältöjä. Kunnianhimoinen opettaja, joka pyrkii täyttämään kaikki vaatimukset, kohtaa nopeasti arjen armottomat aikarajat. Lisäksi monella opettajalla oli pienen palkan vuoksi toinen työ iltapäivisin tai viikonloppuisin. Ei siis ihme, jos tilanteesta turhautuu, heittäytyy neuvottomaksi ja yrittää vain keskittyä päivästä toiseen selviytymiseen.
Entä mitä Suomesta tuleva, täysin ulkopuolinen vierailija voi tähän sanoa? Vaikka tunnistin ongelmat, en ymmärtänyt niiden kontekstia. Olisi ollut kornia väittää ymmärtävänsä. Palestiinalainen koulutus on kovan paineen alla. Menestystä haetaan isoin harppauksin, jolloin tavoitteiden ja toteutuksen välinen kuilu kasvaa. Kiire kiihtyy samalla, kun olennaisin fokus hämärtyy. Lopulta kuunteleminen, tukena oleminen sekä tilan tarjoaminen keskustelulle olivat koulutustuokioiden parasta antia. Olosuhteista huolimatta keskusteluissa nousivat esiin samankaltaisten haasteiden lisäksi samat motivoivat tekijät ja syyt alun perin ryhtyä opettajaksi. Voimaa saatiin oppilaiden kohtaamisesta, oppimisen ilosta, oivalluksista ja tärkeäksi koetusta opettajan roolista yhteiskunnan rakentajana.
Vaikka arki oli lähtenyt rullaamaan uusilla omaksutuilla tavoilla, edelleen päässä pyöri tuhat ja yksi kysymystä konfliktiin johtaneista tapahtumista. Aivot eivät meinanneet taipua esimerkiksi checkpointtien käytänteiden, kukkuloiden huipuilla häämöttävien siirtokuntien, talojen ja oliivipuiden alas repimisen tai sotilaiden läsnäolon käsittelemiseen. Näin epänormaaleissa olosuhteissa, ei voi muuta kuin sanoa, että siinä vasta rautaisia opekollegoita, jotka jaksavat työssään antaa maailman ymmärtämiseen työkaluja ja rakentaa toivoa.
VIA Character -kortit toimivat samaan tapaan kuin Vahvuusvaris-kortit positiivisen pedagogiikan työvälineinä ja omien vahvuuksien tunnistamisessa. Tärkeä harjoitus myös opettajille!
Aurinko paahtaa ja turistit kuhisevat ympärilläni, kun kävelen vanhankaupungin kapeiden basaarikujien läpi lokakuisessa Jerusalemissa. Olen vasta reissuni alussa, mutta jo ensimmäinen kohde tempaisi niin voimakkaasti mukaansa historian syviin pyörteisiin, että seuraavaa lentoa oli pakko siirtää. Nyt viisumiajan lähentyessä loppuaan ihmettelen, miten vähän oikeastaan tiesinkään tästä alueesta ja sen tilanteesta, näistä kulttuureista, uskonnoista ja ihmisistä. Matkustaminen todistaa hyvin sen, ettei tunnollisinkaan oppikirjasta pänttääjä tavoita tasoa, johon vasta oman kokemuksen ja tunteiden kautta voi päästä sukeltamaan.
Matkani aikana haluan erityisesti sukeltaa syvemmälle työmahdollisuuksiin, joita minulla suomalaisena opettajana voisi ulkomailla olla. Koin opiskeluaikana, että erilaisista mahdollisuuksista tutustua muihin koulutusjärjestelmiin ja hankkia kansainvälistä työkokemusta koulutussektorilta oli haastavaa löytää tietoa. On erikoista, ettei opettajaopiskelijoille muihin tiedekuntiin verrattuna juurikaan järjestetä tilaisuuksia kartoittaa kansainvälisiä uramahdollisuuksia, vaikka esimerkiksi suomalaista koulutusvientiä on yritetty saada suurempaan nosteeseen. Kannustaminen kansainväliseen koulutusyhteistyöhön sekä perehdyttäminen erilaisiin koulutussektorin toimijoihin jo opiskeluaikana lisäisi varmasti kiinnostusta monipuolisen uran ja laaja-alaisen osaamisen kehittämiseen. Omalla kohdallani kokemukset Unkarissa ja Ruotsissa eivät pelkästään antaneet minulle mahdollisuutta tutustua muiden kulttuurien koulutusjärjestelmiin ja oppimiskäsityksiin vaan myös avasivat uuden näkökulman tarkastella suomalaista koulutusjärjestelmää ja sen kehittämistä.
Tiedon lisäksi tarvitaan joustavuutta tarttua mahdollisuuteen. Maailmalle lähtemisen aikatauluttaminen opintojen puitteissa oli opettajankoulutuksessa yllättävän hankalaa. Harvoin järjestettävät ja paljon läsnäoloa vaativat kasvatustieteen ja monialaisten kurssit sitovat opeopiskelijat paikoilleen, jolloin monelle avautuu tilaisuus kansainväliselle harjoittelulle vasta maisterivaiheessa. Puolen vuoden Erasmus-vaihto saattaa viivästyttää opintoja jopa vuodella, jos vaihdossa suoritettuja kursseja ei voi suoraan lukea hyväksi tutkintoon vaan ne paisuttavat opintosuunnitelmaa ylimääräisinä opintopisteinä. Työelämässä joustavuuden esteenä taas saattaa olla viran sitovuus. Toistaiseksi näin pätkätyöläisenä mietin, tulisiko myöhemmin valita joko erilaiset työtehtävät ja reissailu vai virka. Vai voisiko niitä jotenkin yhdistää?
Ajatus välivuodesta jo heti ensimmäisen työpaikan jälkeen jännitti ja jännittää edelleen, sillä se aiheuttaa fomoa – pelkoa kaikesta siitä, mistä luulee jäävänsä paitsi. Putoanko täysin kärryiltä siitä, mistä (etenkin Suomen) työmarkkinoilla puhutaan ja minkälaista osaamista haetaan? Entä miten esimiestasolla suhtaudutaan aukkoon cv:ssä, jos syynä on ollut “vain reppureissailu”? En ole vielä keksinyt parempaa vastausta kuin että pohdin näitä sitten jälkikäteen.
Juuri nyt keskityn kartoittamaan uusia mahdollisuuksia: mitä oikeastaan suomalaisella opettajankoulutuksella voisi tehdä Suomen ulkopuolella. Yksi tapa pitää kiinni siteestä suomalaiseen koulumaailmaan on reflektoida kokemaani muualla suhteessa Suomen kontekstiin, joten yritän kuljettaa tätä mukanani matkan punaisena lankana. Katsotaan miten käy!
Ensimmäinen pysäkki: Lähi-Itä.
Reppureissailun vai reppustressailun ensimmäinen pysäkki
EduExploring 