Opettajilta opettajille

Elämä Ramallahissa alkoi pikkuhiljaa ensimmäisten viikkojen laaja-alaisen hämmennyksen jälkeen saada jonkinlaista muotoa. Lähisupermarketista löytyi tuttuja tuotteita, kuten kauramaitoa, mysliä ja moniviljaleipää, mutta hinnat tuontituotteille liitelivät niin korkealla pilvissä, että siirryimme pian kuluttamaan paikallista hummusta, labanehia ja säilöttyjä suolakurkkuja. Osallistuimme paikallisen kuntopiirin hikijumppaan, kävimme paikallisilla indiemusiikin festareilla ja opimme liikkumaan omatoimisesti jaetuilla serviisi-takseilla Länsirannan muihin kaupunkeihin ja Jerusalemiin. Totuttu tiedonhankinta Googlen avulla osoittautui aivan turhaksi. Asioita selvitettiin kysymällä joltain, joka kysyi joltain, joka kysyin joltain, joka tiesi. Perille taas pääsi parhaiten siten, että meni kadun varteen huutamaan halutun määränpään nimeä. 

Projektityömme kouluilla käynnistyi tarvekartoituksella, oppituntien observoinnilla, sekä opettajien ja rehtoreiden haastattelulla. Harrastimme lisäksi tuttua opehuonehengailua: teimme tuttavuutta paikallisten kollegoiden kanssa, joimme arabialaista kahvia (paljon) sekä vaihdoimme ajatuksia koulutuksesta, opettajan työstä ja roolista. Havaintojen ja haastatteluiden pohjalta aloimme suunnitella tulevia täydennyskoulutuksia ja räätälöidä ideoitamme kontekstiin sopiviksi. 

Vaikka yleinen ennakkoluulo paikallisilla opettajilla tuntui olevan se, että meillä Pohjoismaissa oli koulutusasioissa kaikki mallillaan eikä opettajilla lainkaan valittamisen varaa, listasivat he pääosin samoja haasteita, jotka olin havainnut myös Suomessa ja Ruotsissa. Turhalta tuntuvat paperityöt kuormittivat. Opettajilta saatettiin pyytää jopa yksittäisiä tuntisuunnitelmia paperille kirjattuna. Puutteelliset resurssit ja suuret luokkakoot koettiin esteeksi oppilaiden yksilöllisten tarpeiden huomioimisessa. Inkluusion toteutumista ei tuettu koulutuksella saati työvoimalla. Huono palkka. Kiire. Opettajan työtä ei arvosteta. Digitalisaatio. Vanhemmat eivät tue. Arviointi. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Kuulostaa aika tutulta, eikö?

Havaitsin myös paikallisten opettajien kokemista haasteista samankaltaisia seurauksia kuin Pohjolassa. Kun opettaja väsyy, häneltä loppuu energia etsiä uusia ideoita sekä keinoja uudistaa opetusmetodejaan. On helpompi turvautua tuttuun totuttuun kaavaan, yleensä ennemminkin opettajajohtoiseen kaavaan kuin oppilaslähtöiseen tapaan. En ihmettele tätä yhtään, sillä onhan ihan järkeen käyvää, että oman jaksamisen vähentyessä on vaikeampi ajatella asioita toisten ihmisten näkökulmasta. Tiimimme päätyi siihen johtopäätökseen, että oppilaiden kouluviihtyvyyden taustalla yksi tärkeimpiä tekijöitä on juurikin opettajien hyvinvointi. 

Classroomscreen tehokäytössä myös opettajia kouluttaessa. Sen avulla voi hyvin havainnollistaa ajankäyttöä sekä nostaa esiin koulutuksen tavoitteen ja ydinajatukset.

Käytännön haasteiden taustalla on yleensä dokumentteihin kirjattuja sanoja, joilla on alun perin ollut hyvät tarkoitusperät. Palestiinalaishallinnon (PA) opetusministeriön (MoEHE) kehittämissuunnitelmassa tavoitteena ovat muun muassa inkluusio, oppijalähtöisyys opetusmetodeissa, kriittinen ajattelu sekä tietojen ja taitojen soveltaminen. Jotta näihin tavoitteisiin päästäisiin, tarvittaisiin kuitenkin ohjeistusta konkreettisista toimista, joihin koulutusjärjestelmän eri tahojen tulisi ryhtyä. Inkluusio on jäänyt integraation tasolle eli erityiset tarpeet on vasta tuotu fyysisesti samaan tilaan tarjoamatta kenellekään tukea. Erityisopettajian koulutus on vain nimellinen eikä virallista tukimallia tai -portaikkoa ole. Ministeriön koulutarkastajien rooli jakoi mielipiteitä: ministeriön näki tarkastajat opettajan työn tukena, kun taas opettajat kokivat tarkastukset arvioinniksi siitä, onko oppikirja varmasti täytetty. Oppikirjajohtoisuus ei juurikaan anna tilaa oppijalähtöisyydelle, soveltamiselle tai kriittiselle ajattelulle vaan rajoittaa opettajien vapautta painottaa tarpeellisiksi koettuja sisältöjä. Kunnianhimoinen opettaja, joka pyrkii täyttämään kaikki vaatimukset, kohtaa nopeasti arjen armottomat aikarajat. Lisäksi monella opettajalla oli pienen palkan vuoksi toinen työ iltapäivisin tai viikonloppuisin. Ei siis ihme, jos tilanteesta turhautuu, heittäytyy neuvottomaksi ja yrittää vain keskittyä päivästä toiseen selviytymiseen.

Entä mitä Suomesta tuleva, täysin ulkopuolinen vierailija voi tähän sanoa? Vaikka tunnistin ongelmat, en ymmärtänyt niiden kontekstia. Olisi ollut kornia väittää ymmärtävänsä. Palestiinalainen koulutus on kovan paineen alla. Menestystä haetaan isoin harppauksin, jolloin tavoitteiden ja toteutuksen välinen kuilu kasvaa. Kiire kiihtyy samalla, kun olennaisin fokus hämärtyy. Lopulta kuunteleminen, tukena oleminen sekä tilan tarjoaminen keskustelulle olivat koulutustuokioiden parasta antia. Olosuhteista huolimatta keskusteluissa nousivat esiin samankaltaisten haasteiden lisäksi samat motivoivat tekijät ja syyt alun perin ryhtyä opettajaksi. Voimaa saatiin oppilaiden kohtaamisesta, oppimisen ilosta, oivalluksista ja tärkeäksi koetusta opettajan roolista yhteiskunnan rakentajana.

Vaikka arki oli lähtenyt rullaamaan uusilla omaksutuilla tavoilla, edelleen päässä pyöri tuhat ja yksi kysymystä konfliktiin johtaneista tapahtumista. Aivot eivät meinanneet taipua esimerkiksi checkpointtien käytänteiden, kukkuloiden huipuilla häämöttävien siirtokuntien, talojen ja oliivipuiden alas repimisen tai sotilaiden läsnäolon käsittelemiseen. Näin epänormaaleissa olosuhteissa, ei voi muuta kuin sanoa, että siinä vasta rautaisia opekollegoita, jotka jaksavat työssään antaa maailman ymmärtämiseen työkaluja ja rakentaa toivoa.

VIA Character -kortit toimivat samaan tapaan kuin Vahvuusvaris-kortit positiivisen pedagogiikan työvälineinä ja omien vahvuuksien tunnistamisessa. Tärkeä harjoitus myös opettajille!

Lähde:

Palestiinalaishallinnon opetusministeriön strateginen suunnitelma koulutuksen kehittämiseksi: http://www.lacs.ps/documentsShow.aspx?ATT_ID=34117.%20.

Ensimmäiset askeleet Länsirannan kouluarkeen

Sadat oppilaat kiiruhtavat koulun pihalle kellon ollessa jo 7.35. He järjestäytyvät luokka-asteittain pitkiin jonoihin valmiina yhteiseen aamunavaukseen. Kun jonot ovat koossa ja kurissa, aloitetaan armeijahenkisellä jumppatuokiolla, jossa venytellään käsiä megafoniin kailottavan opetttajan johdolla: ylös, eteen, sivuille, alas. Palestiinan lippu nostetaan salkoon partiolaisten voimin ja kansallislaulu kajahtaa tarmokkaana soimaan kaijuttimista merkkinä yhteislaululle.

Sain reissuvuoteni alkajaisiksi kunnian lähteä Opettajat ilman rajoja (OIR) -verkoston kautta  Kirkon Ulkomaanavun (KUA) järjestämälle vapaaehtoisjaksolle Länsirannalle, Israelin miehittämälle palestiinalaisalueelle. Aloitin hakuprosessin jo vuosi sitten täyttäessäni vihdoin OIR:n yleiset vaatimukset iän, koulutuksen ja työkokemuksen suhteen. Hyväksyntä hakemukselleni Education advisorin rooliin (tähän asti muuten hienoin saamani titteli) tuli iloisena yllätyksenä. Tämä oli mahdollisuus, jonka luulin avautuvan vasta vuosia pitkän työuran jälkeen. Ei siis muuta kuin haaste reippaana vastaan ja lähtövalmistelut käyntiin!

Kohdemaan varmistuessa lopullisesti huhtikuussa aloitin tutustumisen Israelin ja Palestiinan historiaan, politiikkaan sekä konfliktitilanteeseen. Lisäksi yritin töiden ohessa harjoitella itsenäisesti arabian kielen alkeita kuitenkaan pääsemättä siinä kovinkaan pitkälle. Niin erilaisessa maailmassa oli jo kyllikseen uutta opittavaa ja omaksuttavaa ennen lähtöä, etteivät uudet aakkoset jääneet millään mieleen. OIR:n lähtökoulus, KUA:n syvempi maakohtainen perehdytys sekä alueella aiemmin olleet vapaaehtoiset tarjosivat runsaasti materiaalia kontekstin tutkimiseen.

Oppilaat kerääntyvät omiin kotiluokkiinsa, joissa saattaa olla samanaikaisesti jopa 45 lasta yhtä aikuista kohden. Tunnelma on pienessä luokkahuoneessa tiivis, mutta ulkomaalaiselle vierailijallekin löytyy paikka takarivin pulpettien välistä. Luokassa meneillään ollut innokas vilske ja hulina loppuu opettajan saapuessa huoneeseen. Oppilaat haluavat eloisasta uteliaisuudestaan huolimatta näyttää parastaan vierailijalle ja alkavat viittailla ja hihkua “miss, miss” vastatakseen opettajan esittämiin kysymyksiin. Opettaja saa paljon innostuneita vapaaehtoisia kysyessään, kuka haluaa kirjoittaa englanninkielisiä sanoja taululle. 

OIR-hankkeen vapaaehtoiset vaikuttavat Israelin miehittämällä palestiinalaisalueella pääosin Ramallahissa palestiinalaishallinnon alaisissa julkisissa kouluissa. Hanke on mukana toimeenpanemassa paikallisen opetusministeriön uusimpaa koulutuksen kehittämissuunnitelmaa, joka pyrkii vastaamaan 2000-luvun koulutuksellisiin tarpeisiin miehitystilanteen alla. Tänä syksynä mukaan otettiin kaksi uutta koulua: poikakoulu luokille 1-9 ja yhteiskoulu, jossa luokka-asteet 1-4 olivat sekä tytöille että pojille ja 5-9 pelkästään tytöille. 

Tehtävänämme oli suunnitella ja toteuttaa täydennyskoulutuksia koulujen opettajille esiin nousevista tarpeista. Yleisesti OIR:n tavoitteena on kohteissaan lisätä opetuksen oppijakeskeisyyttä, inklusiivisuutta sekä laaja-alaista osaamista teacher to teacher -periaatteella. Näiden lisäksi jaksollamme keskeisiksi teemoiksi nousivat havaintojen ja haastatteluiden perusteella opettajan työhyvinvointi sekä positiivinen psykologia.

Koulupäivä hurjastellaan läpi melkoisella vauhdilla. 40 minuutin oppitunteja seuraavat 5 minuutin siirtymät, jotka oppilaat viettävät samassa luokkatilassa pitäen lyhyen mölinäbreikin, ennen kuin seuraavan tunnin opettaja astuu ovesta sisään. Päivän puolivälissä on puolen tunnin lounasvälitunti, jolloin oppilaat ehtivät ulos ja voivat käydä ostamassa pientä purtavaa koulun pihalla olevasta kioskista. Tässä kohdassa tulemme luokista ryntäävien tyttöjen saartamaksi. “How are you? What’s your name? Where are you from? Do you like K-pop?”

Olin alkuun hämmentynyt kaikesta. Luettuani koko kesän masentavista konfliktiin ajaneista käänteistä, koston kierteestä ja vainoamisesta en osannut kuvitella, miltä todellinen arki Ramallahissa näyttäisi. Koulupihan nuorten meininki on kuitenkin samanlaista kuin missä tahansa muuallakin: seurataan kansainvälisiä trendejä, vaikutetaan somessa, ihaillaan julkkiksia ja haaveillaan menestyksekkäästä urasta. Oppilaat osallistuvat päällisin puolin aktiivisesti oppitunneilla ja moni on aidosti motivoitunut oppimaan uutta. He näyttävät viihtyvän koulussa ja kehuvat hyvää yhteishenkeä.

Pintaa syvempi tarkastelu oli paikallaan kokonaistilanteen vaikutusten hahmottamiseksi. Pintaa sai kuitenkin raaputtaa kerros kerrokselta, ennen kuin asian ytimeen pääsi ulkopuolisena vierailijana käsiksi. Pohdin, mikä antaa voimaa miehitetyn palestiinalaisalueen nuorille ja heidän opettajilleen. Miten vuosikymmeniä kestänyt miehitystilanne ja jatkuva epävarmuus naapurin toimista vaikuttaa koulutukseen? Mikä merkitys sillä on opettajan rooliin yhteiskunnassa?

Ramallah, Länsiranta