Justice of the Peace and other Australian formalities

Weeks 32-34

Before telling you about the new part-time job I started a week ago, I wanted to write about some casual relief teacher procedures (CRT) in Australia as I was finally offered a gig after months of silence. Due to Covid-19 and school closings, there haven’t been any teacher aide gigs so I was curious to at least see an Australian school from inside and meet some other educators.

This one-day exam supervising gig was something similar to the Finnish Matriculation Exams or the Swedish National Exams. General Achievement Test (GAT), as it’s called here, is a 3h-long national exam for all year 12 students. My job was to supervise students who undertake GAT and assist them in case they needed to go to the bathroom during the exam. So nothing special about the job itself but accepting the gig was a rather interesting process. Wait for it…

GAT policies

To accept the supervising gig I needed to have a document proving that I’m not related to, or associated with, any of the students undertaking GAT. Also, I had to prove that I wasn’t related to, or associated with, any person engaged in teaching these year 12 students or organising the exam. However, being employed as a casual relief teacher or an administrator by the particular school would have been fine. But what’s the logic of this? I assumed that even as a CRT or admin of the school you would get to know the students and staff but guess not…

Imagine if in the Finnish Matriculation Exams or the Swedish National Exams some random people were supervising the exam. Wouldn’t it feel a bit strange? Usually, the teachers who teach the year 12 students supervise the exams. After all, they are the people who know the exam protocol best. I wonder how come they trust random people (like myself) more than their own teachers to supervise the national exams.

Statutory declaration

The document I needed was called a statutory declaration form. The purpose of this document is still a mystery to me as it doesn’t seem to be a reliable proof of anything. Basically how it works is that you state something on this form, go to an authorised witness (pharmacist, lawyer, police, or doctor for example) and have it signed. You need to prove your identity with your ID card or passport.

Because of the Covid restrictions, getting this one document signed took me three days. Firstly, I had to send it to the nearest paper shop to be printed out. Since they are not allowed to be open normally, it took one day to have the document on a physical paper. 

When I received the document, I had to find an authorised witness. I went to the nearest police station where they told me that they couldn’t sign declarations due to the Covid rules. They advised me to check out something called “the Justice of the Peace” (nope, not kidding) because apparently, that was the place to sign statutory declarations. I googled it and found out that the nearest “Justice of the Peace” was that very same police station. 

I decided to try a pharmacy instead. The pharmacist got angry at me because I had signed the document before her. Apparently, that is something you should never do with statutory declarations. After begging for mercy (since it was already the third day I was dealing with this task), she signed and stamped my declaration, proving that I didn’t know any of the students nor staff members of the school. But wait, how did she know that?

Dress code

In the job description, it said that the dress code for an exam supervisor was “neat and professional”. I asked my housemates what it meant in practise since I hadn’t been given any specific dress code as a teacher before. The teachers knowing how to dress practically and appropriately it usually taken for granted in Finland. 

My housemates said no to sneakers and jeans which I would normally wear as a teacher. So I ended up choosing neat black trousers, blouse, long open-knit cardigan, canvas shoes, and a mask, of course. In my eyes, this was an appropriate outfit for a job where I had to stand and walk for several hours. 

Well, I learned that what is usually considered as common sense in Finland, is not the same in Australia. We had a large team of supervisors working that day and “the professional and neat dress code” was understood as basically anything from classical pencil skirts and heeled leather boots (which by the way, made a heck of a noise when walking around the exam location) to pyjama-looking silk pants, worn-out sneakers, and belly button revealing crop tops.

I did have a fun day at the school and it was lovely to meet other educators. Just funny to notice how differently things are done in other countries. After this another interesting experience in the Australian red tape jungle, I’m happy to start with something a little more stable. From now on, I’m working as a part-time mentor teacher for early childhood educators at HEI School Australia while continuing my own business and having Finnish and Swedish lessons online. I’m excited to meet Australian educators and contribute my Finnish pedagogical expertise in a new context so HEI let’s go!

But how can the authorised witness, the nearest pharmacist for instance, confirm this information?


Lost in Daylight Saving Time

Weeks 30-31

Please welcome my favourite time of the year once again: the clock changing circus. The last time we went through this in March-April was a total disaster. Therefore, I’m now prepared with double and triple checks on all of my students’ time zones to make sure that I know what’s going on. Also, I’ve got some exciting news about the new work I accepted last week.

First let us review the facts. At the end of March, Europe changed its time from winter time (standard time) to summer time (Daylight Saving Time, DST) by setting the clocks one hour forward. On October the 25th they will change it back to the standard time. As we are located in the Southern Hemisphere and the seasons are all upside-down here in Australia, we set our clocks one hour backwards earlier this year. Now, we set the clocks forward to have the standard time again. This means that during the European spring and summer, Australian Autumn and Winter, the time difference between Finland and Eastern Australia is 7 hours and the rest of the year it’s 9h. Pretty simple, eh?

What I didn’t realise, however, was the fact that countries all around the world have different dates for changing the time. Not to mention that more than half of the countries do not observe DST, including some countries’ independent states like Queensland here in Australia. And this means that between those clock-setting dates the time difference between Finland and Victoria goes first to 8 hours for a couple of weeks and then to 7 or 9 hours depending on the time of the year.

Last March-April I wasn’t aware of the different dates when the time difference to Melbourne changed so I managed to mess up my whole schedule for a couple of weeks. The weekly lessons booked from different time zones which either changed or didn’t change the time, overlapped and I had to reschedule almost everything. 

This time I prepared myself both manually and digitally by listing all my students, their time zones, and the time changing policies of their countries and making sure Google Calendar gives me the right times based on the DST changes. After all this maths my brain hurts, however I am happy because once again it is a new task that I can do as a private online teacher.

Oh yes, the new job! I signed my very first employment contract with an Australian employer and I’ll start working next week. So excited! More on this coming up so stay tuned.

Luckily, Google Calendar knows the time zones so I can just set the lessons to the student’s own time zone and it will be automatically converted to my time.

Ruotsia! Svenska! Swedish!

Weeks 27-29

Det är dags att fira! It’s the time to celebrate as I finally managed to get a full-time teacher salary by teaching online through my own business! Whoop whoop! Also, I would like to announce that in addition to Finnish classes, I’m now providing Swedish lessons for beginners. Check out my website for more information about the learning itineraries!

The original goal for Teacher Roosa was to create a business that would support me financially just enough so that I could stay in Australia for my first working holiday year, keep myself active in the world of education, and develop my teaching skills. I’m delighted to see that it has become more than that. My work has started to pay back the six months of travelling I did before settling down in Melbourne. Furthermore, I managed to create a reliable service that motivates and inspires people to learn. What more can you wish for as a teacher?

Inspired by a request I received from a customer about a month ago, I started teaching a basic Swedish course to two Finnish youths whose family is planning to move back to Finland. The timing could not have been better. Coincidentally, I had been chatting with my Swedish-speaking friends and listening to Swedish music, thinking about refreshing my Swedish skills after focusing so much on English. 

In the Basic Swedish course, the students create their own characters – their imaginary Finland Swedish classmates-to-be – and tell stories about them.

But why did the Finnish-speaking students want to learn Swedish before moving back to Finland?

Through the reformation of the Finnish education system in the 1970s, the Swedish language was implemented as a compulsory part of the Finnish national curricula together with the mandatory Finnish course for Swedish-speaking Finns. In its current form, students start learning the second domestic language (Swedish or Finnish depending on their native language) in year 6 and continue until higher education. Therefore, when moving back to Finland and continuing their education in the Finnish school system, students have to attend the compulsory second domestic language course. 

I thought that this preparatory course would be a good way for Finns abroad to catch-up with their peers and learn the basics, instead of jumping straight into the intermediate level when returning to Finland. Thanks to Otava’s great service, I managed to get a Swedish digital text and exercise book called Megafon 1 as a private education provider. This way we can study the same things online as the students’ Finnish classmates-to-be are learning in Finland. Utmärkt!

If you need extra support with the Swedish language, don’t hesitate to contact me through my website and discuss your individual learning plan for beginner Swedish.


Mid-term assessment

Weeks 24-26

“Hey you were in Opettaja-lehti”, my dad writes on WhatsApp being “surprised” and sends me a link to an article in the newest Teachers’ magazine. Of course, I told him about the interview right away when Anna-Sofia Nieminen first contacted me in February this year. I’m not going to lie, it was pretty awesome to see my story printed in the magazine that I’ve seen in my family’s mailbox since I was a little kid. The article reinforced my decision to do something different and continue on my journey, despite all the doubts I had on the way.

So what did exactly happen when the COVID-19 pandemic started in February? 

I had decided to apply for the first year working holiday visa in Australia to see if it was possible to work as a classroom teacher. I had heard both good and bad about the process of getting the teaching license in Victoria: some said it was easy as long as you had all the required documents, some said it could take months to complete the application. I decided to try as I was keen to work with kids again and learn about the Australian curriculum.

As you know already, things didn’t go as planned. The first problem before the coronavirus finally forced all the schools to go online was to pass the language test with the required mark. I chose to do an ISLPR test which was similar to the better-known IELTS tests but customised to your profession and, unlike in IELTS, it was possible to retake particular parts of the test without doing the whole test all over again. ISLPR stands for International Second Language Proficiency Ratings. It had two parts: written and spoken, which included reading and listening. For the teacher registration in Victoria, they require level 4 out of 5 which is described as “vocational proficiency”.

“Able to perform very effectively in almost all situations pertinent to social and community life and everyday commerce and recreation, and generally in almost all situations pertinent to own ‘vocational’ fields.”

I took the exam twice. First, all four skills and then only writing and speaking. In the written test you have to complete two assignments in one hour and you can’t go over or under 10% of the total 400 words. The first time, I panicked in the written part and ran out of time. This has happened to me many times before in exams with strict time limits so I wasn’t surprised when I didn’t get a 4/5. I got a 3+/5. 

Strange enough, I got the same mark on the second try even though I didn’t run out of time nor made any spelling mistakes (rare for me when writing a foreign language by hand). This time I had 7 mistakes in total, and apparently, you are only allowed to have 2-4. The fatal mistakes that gave me a 3+ were:

  • Saying “I think that was…” (mixing tenses)
  • Using the phrasal verb “to give up” (being too informal)
  • Saying “having the honour of…” (being too formal)

Fair enough, these are quite embarrassing mistakes when you want to work as a casual relief primary school teacher. But sarcasm aside, I wanted to know more about the grading scale because I just couldn’t understand the logic. I knew I made spelling mistakes in the first one, and I didn’t even finish it so how could the assessment still be the same 3+/5? In the feedback session, they told me that this second 3+ was closer to 4 than the first one. I wonder if there are more invisible steps on this scale that can only be found out by trying again.

Even more confusing was the spoken test in which I also got 3+/5 twice. In the spoken test they interview you about your plans in Australia and your career as a teacher. I had the same tester twice and because she already knew me, she just asked how I was doing. My mistakes, or “highlights” as the testers ironically call them, were:

  • Talking too fast
  • “Finglish”, meaning that I mixed Finnish and English (when I asked for examples, they didn’t mention any specific “Finglish” words or structures because generally, it was the way I spoke that sounded Finnish)
  • Pronouncing the word “schedule” as [skɛdʒuːl] (like the Americans do)
  • Pronouncing th, for example “that”, as dh (It was funny that before she started the feedback sessions, she asked me if I were Irish because I “had the Irish th”. Wait, didn’t the Irish people also speak native English?)

I was supposed to go and do the test one more time just for the sake of all the money spent on the registration process and maybe for the sake of my dignity, just a little bit. You can still see the lack of teachers in the job market here, however, there aren’t many opportunities for casual relief teachers. So, I thought I could still apply for jobs as a teacher assistant to somehow help in this crisis. But, once again the red tape got me. Having the “wrong” degree and wrong visa didn’t get me any further with that plan either. You should have a Certificate III (a specific Teacher Aide degree) from TAFE (Technical and Further Education) to be qualified as a teacher aide. Eventually, I didn’t see the point of putting more effort into the process during these times but to focus on my own business.

Despite the obvious disappointment, I have been very happy with the experience I’ve got here in Australia so far. The challenges only made me think out of the box and come up with a plan that was even better than the original. Going through the process as far as I did, also gave me a new perspective to look at life as an immigrant again and think about the language assessment as a national institution. What do we want to achieve with language assessment in general? What means fluency and native-like skills? 

Through my own business, I still get to teach students of all ages, work in English, and even learn about the Australian education system.

You can read Anna-Sofia Nieminen and Päivi Arvonen’s article about different ways to be a teacher in Opettaja-lehti (in Finnish).


Waiting for Download…

Weeks 3-4

The first month of living in Melbourne and I already started to forget how to stay optimistic in the process of getting the Victorian teaching license. For sure, the Coronavirus has also had its impact on my mood as I started to get calls from my now pretty much closed home country and as the people around here are going mad with the unreasonable hoarding panic. For the first time, my family back in Europe would say that they are happy that I’m not there.

Despite the less restricted life in Australia (for now), I couldn’t help but question my recent decisions, realising, that this is not an ideal time to be an unemployed teacher in a new country. What if the license process takes until the end of the term and I run out of money? When I finally get my license, what if they close the schools in Australia as they are now doing in Finland? However, I refuse to write a letter of complaint. Here’s how I try to keep myself motivated and out of this widespread end-of-the-world mood even as unemployed in a new country.

Concern 1: What if I still need to wait for months to get the Victorian teaching license? 

Waiting for an administrative process to be done is probably the worst thing I know, especially, when it keeps me from getting a job that I was trained for.

Solution: Keep busy. 

The situation has given me time to re-think what I really want from my career. It made me research today’s educational field and find new interesting opportunities. I was inspired to study and expand my qualifications.

Luckily, I also found myself a part-time job as a homeschool teacher to a Finnish-Australian family. Getting back to teaching year 1 Finnish classes, I work towards maintaining and improving the bilingual kids’ Finnish skills. Thanks to Kulkurikoulu, I will simultaneously improve my own skills in teaching year 1 Finnish. What a perfect deal!

Welcome to the Finnish homeschool with Teacher Roosa – Year 1. Starting from basics, we made our own envelopes for new syllables and words we learn in Finnish.

Concern 2: What if I run out of money?

Obviously, both, exploring a new country and sitting at home, cost money. Paying for waiting definitely doesn’t make it any easier to be unemployed.

Solution: Get creative.

Forced to expand career options, I have been working on my online Finnish lessons and considering to turn it into something bigger than just a hobby. As the current global situation is getting strictly limited as well as becoming quite unpredictable, the online teaching providers have (unfortunately or fortunately) found the school closings as a great opportunity for business. Might as well get on board with my online Finnish lessons! I warmly welcome all tips and recommendations regarding online teaching and starting your own website!

Concern 3: What if there aren’t any jobs when I get the teaching license? 

Ironically, when I was writing this, I heard that the state of Victoria is going to close some of the schools this week so this question remains unsolved. My criminal history checks are still in process, either stuck at the authorities in Finland and Sweden or stuck somewhere on the way here. This means that the process will be delayed anyways. Not much I can do to hurry the international post in this situation.

Solution: Make the plan B to become a plan A.

I guess the only thing I can do now is to focus on the plan b’s, such as online teaching and homeschooling. Nothing is certain yet, except that we are definitely living interesting times. Stay tuned as this might be an opportunity to start something exciting!

Photoshooting for my new website as an online Finnish teacher in Melbourne.


Maailman toisella puolen

Kävellessämme Sydneyn arvoalueen rantaa pitkin suomalaisen ystäväni kanssa meidät yllätti vastaan kävelevän naisen taputus olalle ja innokas huudahdus: “Jee! Hyvä Suomi!” Se olisi sitten taas Suomi mainittu, siis torille!

Uuden vuosikymmenen alku oli melkoisen jännittävä ja ristiriitaisia tunteita herättävä aika saapua Australiaan. Olin suunnitellut tätä matkaa jo useita vuosia, ja kun vihdoin pääsin perille, täällä metsäpalojen liekit nielivät kauan haaveilemiani kansallispuistoja toinen toisensa perään. Niin paljon kuin olen aina pitänytkin täkäläisestä laid back -asenteesta ja leppoisasta vitsailusta, alkoi ne paikoin vavahdella silmissäni hällä väliä- ja ihan sama -asenteiden puolelle. Huomasin suomalaisten arvojeni paljastuvan etenkin kyvyttömyydessäni vitsailla metsien kohtalosta.

Haaveenani oli matkustaa mahdollisimman kauas Suomesta; nähdä, mikä lopulta on erilaista, ja kokea, miten suomalaisuus elää ja millaisena se ilmenee toisella puolen maailmaa. Kävin myös Uudessa-Seelannissa, mutta koska siellä ei ainakaan vielä näytä olleen tarvetta Suomi-koulun perustamiselle, keskityn nyt kertomaan Melbournen ja Sydneyn kouluista, joissa vierailin helmikuun alussa. Suomi-kouluja (SK) on perustettu lisäksi Perthiin länsirannikolle, Brisbanen alueelle itärannikolle sekä pääkaupunkiin Canberraan. Australian Suomi-koulut järjestävät opettajilleen keväisin yhteiset koulutuspäivät, joissa opitaan uutta kielen ja kulttuurin opettamisesta, verkostoidutaan sekä jaetaan ideoita ja materiaaleja.

Melbournen Suomi-koulussa lukutaitoa edistetään lukuprojekteilla. Edellisessä projektissa lapset tienasivat rahaa vanhemmilta lukien suomenkielisiä kirjoja ja ansaiten jokaisesta kirjasta pienen rahasumman, joka kerättiin koulun yhteiseen retkikassaan.

Melbournen Suomi-koululla on kaksi yksikköä: yksi Meltonessa ja toinen Altonassa. Käytännössä niillä on yhteinen opetussuunnitelma, yhteisiä retkiä sekä mahdollisuus jakaa opettajiaan. Samalla periaatteella toimivat myös Sydneyn Suomi-koulun kolme yksikköä Randwickissa, Manly Valessa sekä Concord Westissä. Kaikki koulut kokoavat oppilaansa kerran viikossa 1-2 tunnin ajaksi. Ikäryhmiä on suurimmassa osassa kouluja kolme (alle kouluikäiset, esikoulusta 2./3. luokkaan asti sekä “teinit”), ja oppilasmäärä ryhmää kohden vaihtelee 5-10 välillä.

Australian Suomi-koulujen omat opsit pohjautvat Suomi-kouluille vuonna 2015 julkaistuun yhteiseen opetussuunnitelmasuositukseen, jossa on määritelty toiminnalle yleinen kohteesta riippumaton tavoite: edistää ja kehittää oppilaiden suomen kielen taitoa sekä suomalaisen kulttuurin tuntemusta. Suomi-kouluja ympäri maailmaa kehoitetaan kuitenkin muokkaamaan opetussuunnitelmansa omien paikallisten tarpeidensa ja prioriteettiensa mukaan. Yhdistävänä tekijänä voidaan kuitenkin pitää laajaa suomalaista arvopohjaa, joka nostaa esiin etenkin monimuotoisen idenditeetin tukemisen, tasa-arvon ja yhteisöllisyyden.

Melbournen Meltonen Suomi-koulussa teemana tällä kertaa oli ystävänpäivä. Oppilaat pohtivat, mitä eri synonyymeja on ystävä-sanalle, minkälainen on hyvä ystävä ja mistä ystävänpäiväperinne on lähtöisin. Lisäksi askarreltiin perinteisiä ystäväkoruja.

Verrattuna esimerkiksi Budapestiin ja Dubaihin sekä Melbournen että Sydneyn Suomi-kouluissa korostui mielestäni kulttuurikasvatus. Tapaamisissa puhuttiin suomalaisen ja australialaisen kulttuurin eroista: millainen oli joulu Suomessa, entä millainen Australiassa, mikä ero on suomalaisella ystävänpäivällä ja Valentine’s daylla. Toisaalta pohdittiin myös kahta kulttuuria yhdistäviä tekijöitä ja hyödynnettiin joustavaa kaksikielisyyttä sujuvan viestinnän edistämiseksi. Toki myös kieltä treenattiin esimerkiksi erilaisten kirjoitustehtävien ja toiminnallisten harjoitusten avulla sekä etsittiin suomenkielisiä vastineita spontaanisti englanniksi tulleille ilmauksille. Suomalaista kulttuuria ja kieltä lähestyttiin tutkivalla otteella käyden sen kanssa vuoropuhelua australialaisesta näkökulmasta.

Kulttuuritietouden ja kotimaisten arvojen korostuminen jopa kielen oppimista tärkeämmäksi on mielestäni erittäin luonnollista ja perusteltua näin kaukana Suomesta. Melbournen ja Sydneyn Suomi-koulut voisivat kilpailla “Suomi-koulu kauimpana Suomesta” -tittelistä, riippuen nimittäin siitä, mistä kohtaa Suomen karttaa välimatkaa katsoo. Pohdin suomalaisten perheiden taustoja ja syitä olla Australiassa. Ehkä kulttuuri koetaan ensisijaiseksi myös siksi, että useammat perheet täällä ovat tulleet jäädäkseen, toisin kuin esimerkiksi Emiraateissa, joissa monen vanhemmat olivat jonkinlaisella väliaikaisella työkeikalla. Kielen oppimisen tärkeys korostuu etenkin niissä tapauksissa, joissa lähitulevaisuuden tavoitteena on palata Suomeen ja jatkaa koulunkäyntiä suomeksi. Vaikka kaksi länsimaata jakavatkin paljon samankaltaisia kulttuurisia piirteitä ja arvoja, Suomen maantieteellinen sijanti, koko ja asema saattavat kuitenkin tarjota suomalaisille lapsille Australiassa erilaisen näkökulman tarkastella esimerkiksi pienempien kansanryhmien asemaa, monikulttuurisuutta sekä luontoon liittyviä arvoja.


Sydneyn Randwickin ohjelma lukukauden ensimmäisessä tapaamisessa oli rakennettu “minä”-teeman ympärille. Ensin tutustuttiin erilaisten leikkien avulla, kerrottiin kuulumisia kesälomilta ja ulkoiltiin. Sitten harjoiteltiin kirjoittamista kertoen itsestään ja lempiasioista. Lopuksi kerrattiin ruumiinosia Twisterin avulla, harjoiteltiin kuvailua Muumi-muistipelissä sekä laulettiin tulevan ystävänpäivän kunniaksi “Minun ystäväni on kuin villasukka”.

Jäin vielä pohtimaan paria seikkaa Suomi-koulujen opetussuunnitelmasuosituksen tavoitteissa ja niihin pohjautuvissa erilaisissa tavoissa järjestää opetus eri puolilla maailmaa. Suurilta kuulostavista tavoitteista huolimatta, opettajat kuvailivat Australian Suomi-koulutoimintaa yhtenä harrastuksena muiden joukossa. Terminä Suomi-koulu saattaa siis hämätä, sillä kyseessä on enemmänkin kerho, johon lapset kokoontuvat. Viikonloppuisin järjestettävissä Suomi-kouluissa, esimerkiksi Budapestissa, olen yleisesti huomannut vanhempien olevan aktiivisemmin mukana toiminnassa. Vastaavia ruotsalaisia kieli- ja kulttuurikerhoja kutsutaan englanniksi Community Schooleiksi, mikä myös osaltaan korostaisi Suomi-koulujenkin tavoitetta edistää kulttuurin tuntemusta ja suomalaisten verkostoitumista.

Toinen seikka liittyen tavoitteiden toteuttamisen korvaamiseen ammattilaisille. Suomi-koulujen käytännöt maksaa opettajilleen korvaus opetustyöstä vaihtelee yllättävän paljon, vaikka käytännössä työnkuva on sama ja määritelty Suomen valtion toimesta. Osa toimii pelkästään vapaaehtoisvoimin, jolloin lukukausimaksu saatetaan käyttää materiaaleihin ja retkiin. Osassa kouluista maksetaan opettajille kulukorvaus, minkä suuruus taas riippuu paikallisesta hintatasosta. Kolmas vaihtoehto, joka on käytössä ainakin Sydneyn Suomi-kouluissa, on maksaa muuta paikallista iltapäiväkerhotoimintaa mukaileva palkka. Tämä on mahdollista Sydneyn kaupungin Suomi-kouluille myöntämän rahallisen tuen ansiosta. Toki hinta- ja palkkatasot vaihtelevat suuresti eri kohteiden välillä, mutta ehkä toiminnan tarkoituksen määrittelemiseksi ja vakauttamiseksi jonkinlainen yleinen käytänö olisi paikallaan myös työpanoksesta annettavan korvauksen suhteen. Monella SK-opettajalla saattaa nimittäin olla jopa opettajanopinnot taustalla, mikä antaa pätevyyden työhön ja valmiuden tarjota laadukasta SK-opsin arvojen mukaista opetusta.

Oli tapa järjestää Suomi-koulutoimintaa ja maksaa siitä korvaus minkälainen tahansa, on ollut ihana huomata, miten positiivinen ja innostunut asenne SK-oppilailla on eri puolilla maailmaa suomen kieltä ja kulttuuria kohtaan. Voisi siis sanoa, että koko SK-opsin tärkein tavoite toteutuu mallikkaasti!


Glamouria, rantaelämää ja hetki Suomea

Pilvenpiirtäjät kilpailevat korkeudestaan ympärilläni sujahtaessani metrolla niiden välistä kohti Dubain keskustaa. Burj Khalifan tuikkivat valot näyttävät tien luokseen lähimmältä metroasemalta. Ihmiset kerääntyvät lähemmäs maailman korkeinta rakennusta nähdäkseen paremmin. Pian Burjin seinä värjäytyy Emiraattien yhteisen lipun väreistä, ja maan kansallislaulu kajahtaa kaiuttimista. Tuhannet käsivarret ja selfietikut kurkottavat päiden yli tallentaakseen kansallispäivän spektaakkelin. 

Emiraatit, ja erityisesti Dubai, houkuttelee expatteja modernilla ulkomuodollaan, luksuselämällään sekä kiinnostavilla bisnesmahdollisuuksillaan. Myös suomalaisia Dubai on vetänyt puoleensa jo pitkään. Vuoden ympäri lämpimmin ilmasto, arabimaan turvallisuus sekä kotimaahan verrattavissa olevat palkat ovat saaneet monet suomalaiset lähtemään työkomennukselle tai etsimään uusia työmahdollisuuksia tästä rantaelämän ja shoppailun aavikkoparatiisista. Suomalaisia asuu Emiraateissa noin 1500, joista suurin osa Dubaissa tai Abu Dhabissa.

Suomalaisten maahanmuutto alkoi luoda tarvetta myös Suomi-koulujen perustamiselle. Pääkaupunki Abu Dhabin Suomi-koulu perustettiin vuonna 2011, kun taas Dubain Suomi-koulu juhli vuoden 2019 lokakuussa jo kahdettakymmenettä syntymäpäiväänsä. Kumpikin koulu kokoaa oppilaansa suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin pariin kerran viikossa. Lisäksi Dubaissa perustettiin vuonna 2012 suomalainen yhdistys Finnish Programme at DIA, joka järjestää äidinkielistä opetusta Dubai International Academyn (DIA:n) koulussa kolme tuntia viikossa. Vierailin sekä äidinkielen opetusohjelman luokassa että Dubain Suomi-koulussa ennen joululoman alkamista. 

Suomen itsenäisyyspäivää juhlistettiin Norjalaisessa merimieskirkossa Dubaissa.

Norjalainen merimieskirkko Oud Methassa Dubaissa on ulkoapäin kuin mikä tahansa pohjoismaalainen omakotitalo, joka kuitenkin tönöttää itselleen täysin vastakohtaisessa ympäristössä. Keltainen puutalo on kummallinen mutta varsin sympaattinen ilmestys moskeijoiden ja pilviä hipovien lasimöhkäleiden keskellä aavikon kuivassa lämmössä. Avaan oven joulutortuntuoksuiseen ja Suomen lipuilla koristeltuun aulaan, jossa suomalainen pappi kättelee toivottaen lämpimästi tervetulleeksi. Arviolta kolmekymmentä dubainsuomalaista on kokoontunut juhlimaan heille toisen tärkeän maan kansallispäivää, nimittäin Suomen itsenäisyyspäivää. Joululaulujen yhteislaulannan yhteydessä saan tavata Dubain Suomi-koulun opettajia, jotka kutsuvat minut koulun lukukauden viimeiseen kokoontumiseen. Tällä kertaa ohjelmassa olisi pikkujoulut, joita vietetään kiertemällä jouluteemaisissa askartelu- ja leikkipajoissa. Juoden glögiä ja syöden pipareita tietysti. 

Dubain Suomi-koululla on neljä opetusryhmää ikäryhmittäin vauvoista varhaisteineihin. Yli 12-vuotiaiden ryhmää ei pienen osallistujamäärän vuoksi pystytty tänä lukuvuonna järjestämään. Pienempien ryhmässä (1-3-vuotiaat) vanhemmat osallistuvat lastensa kanssa laulaen, leikkien ja satuillen suomeksi. Leikki-ikäisten ja koululaisten ryhmissä otetaan pikkuhiljaa mukaan myös enemmän kulttuurisisältöä sekä suomen kielen oppimateriaalia. Opetus seuraa Suomi-kouluille vuonna 2015 julkaistua opetussuunnitelmasuositusta kontekstiin ja tarpeisiin mukautettuna. Ryhmiä vetävät vapaaehtoiset Suomi-kouluopettajat muutama avustaja seuranaan. Lisäksi vanhemmat osallistuvat toimintaan pyörittämällä Suomi-koulun kokoontumisissa kahvilaa ja auttamalla suomalaisten juhlien järjestämisessä. 

Jouluaiheisia askarteluja Dubain Suomi-koulussa.

Pyörin hyvän aikaa ympäriinsä Dubai International Academyn käytäviä. Ohitan saksan, hollannin ja tanskan kielten luokat ennen, kuin bongaan kaksi joulutonttua ovessa, jossa lukee Finnish. Bingo! Suomen opettaja Minna istuu opettajan pöydän takana pienessä tunnelmallisessa luokkahuoneessa. Pöydällä on kasa tuttuja suomenkielisiä opetusmateriaaleja, seiniä koristavat Suomi-aiheiset posterit ja taulun vieressä seisoo sinivalkoisia lippuja kantava muovikuusi.

Äidinkielen opetusohjelma tarjotaan DIA:ssa opiskeleville 3-19-vuotiaille suomalaisille. Oppilaat saavat suomen tunteja kolme tuntia viikossa keskellä tavallisia koulupäiviä. Vaikka opetus järjestetään DIA:n oppilaille ja kyseisen koulun tiloissa, toimintaa ylläpitää ja rahoittaa suomalainen yhdistys. Käytännön opetustyöstä vastaa suomen opettaja Minna, joka on hoitanut pestiä jo kahdeksan vuoden ajan. Hänellä on kokopäivätyö (30h/vk) DIA:n suomen luokassa. Yhteensä oppilaita on noin 30 vuodesta aina riippuen. Ryhmät ovat pieniä (1-7 oppilasta kerrallaan), mistä Minna kertookin nauttivansa erityisesti, sillä pienryhmäopetuksessa saa keskittyä oppijoiden yksilöllisiin tarpeisiin paremmin. Oppilaat ovat usein hyvin eritasoisia toisiinsa nähden aloittaessaan opetusohjelmassa. Osa aloittaa opiskelun jopa täysin ummikkona. Oppilaita kuitenkin tukee Minna-opettajan lämmin läsnäolo ja selkeä puhe, seinillä havainnollistavat suomenkieliset sanalaput, kartat ja kuvajulisteet, tabletilta löytyvät digimateriaalit sekä kanssaoppijat.

Minna kertoo yhden työn parhaista puolista olevan se, kun hän näkee oppilaan kehittyvän suomen kielessä niin hyvin, että tämä menestyy opinnoissaan myös Suomeen palatessaan. Se kertoo onnistuneesta oppimiskokemuksesta suomen kielen parissa. Äidinkielen opetusohjelman tärkein tavoite onkin ylläpitää ja kehittää suomenkielisten lasten kielitaitoa niin, että heillä olisi mahdollisimman hyvät valmiudet jatkaa opiskelua myöhemmin suomalaisessa koulutusjärjestelmässä. Tätä tavoitetta edistääkseen ohjelma seuraa Suomen opetussuunnitelmaa. Materiaalina hyödynnetään suomalaisia äidinkielen oppikirjoja sekä runsaasti nettimateriaalia. Eriytettynä materiaalina Minna käyttää usein myös suomi toisena kielenä – ja E-kirjoja, mutta pyrkii kuitenkin ohjelman nimen mukaiseen äidinkieliseen lähestymistapaan. Pienten ryhmäkokojen ansiosta yksilöllisiä oppimisprosesseja on helppo seurata ja arvioida. Toisinaan Minna saattaa osana arviointia myös testata opittua teettämällä tuttuja harjoituksia uudestaan.

Löydän paljon yhtäläisyyksiä Minnan kertomassa kuin mitä itse huomasin Ruotsissa opettaessani. Ulkosuomalaisten lasten yhteishenki ja motivaatio on jollain tapaa maagista ja mukaansatempaavaa. He kokevat suomen kielen ehkä hieman kaukaisena, mutta juuri siksi mielenkiintoisena tutkimuskohteena. Suomen kieli ja kulttuuri tekee heistä hyvällä tavalla erityisiä, mikä tuo heidät yhteen. Opettajan näkökulmasta oppilaiden tekemisen meininki on erinomainen lähtökohta. Jatkuvana työllistäjänä on kuitenkin sopivan opetusmateriaalin etsiminen. Minna kertookin Suomessa lomaillessaan olevansa tavallaan töissä, sillä hän hyödyntää matkoja oppimateriaalin hankkimiseen. Toinen haaste on työn itsenäisyys, sillä Minna on suomen kielen opetusohjelman ainoa opettaja. Toisaalta hän pystyy ainoana opettajana räätälöimään työstään juuri itselleen ja oppilailleen parhaiten sopivaa.

Emiraateista jäi loppujen lopuksi positiivisempi kuva kuin mitä ennalta kuvittelin. Alkuun en ollut juurikaan innostunut pilvenpiirtäjistä, shoppailusta tai rannoista, mutta Emiraateista voi tehdä paljon muutakin. Muun muassa upeita vaellusreittejä löytyy runsaasti. Ja onhan se sää hieman viehättävämpi kuin Suomen loskakeli talvella. Lisäksi erilaisia opettajantöitä on tarjolla kansainvälisissä kouluissa, ja uskon, että niihin kelpuutettaisiin myös ammattilainen, joka ei puhu englantia äidinkielenään, mutta kantaa taskussaan maisteritasoista suomalaista opettajankoulutusta. Palkat ovat verrattaen hyviä, tai vähintäänkin kohtalaisia, etenkin kuin verot ovat huomattavasti Suomen tasoa alemmat. Maa on yleisesti hyvin turvallinen ja varma vaihtoehto opeseikkailijalle, mutta tarjoaa kiinnostavia vaihtoehtoja kokeilla jotain uutta ja erilaista.

Äidinkielen opetusohjelma järjestetään Dubai International Academyssa.



Paluu pyhältä maalta – lesson learned

Opettajien välinen arabiankielinen keskustelu kiihtyy, eivätkä vapaaehtoistulkeiksi tulleet Bir Zeitin yliopiston opettajaopiskelijat meinaa pysyä perässä. En taaskaan ole varma, puhutaanko tässä vielä annetusta aiheesta, onko keskustelu luistanunt sivuraiteille vai onko kenties syttynyt riita. Kollegani rykäisee. Pian muutama opettaja alkaa spontaanisti kohottaa oikeaa kättään pitäen peukaloa, keskisormea ja pikkurilliä yhdessä nipussa, etusormea ja nimettömää ylhäällä. Opiskeluaikoina opittu hiljaisuuden kirahvi -käsimerkki muuttuu aavikkoilmastossa luontevasti silent cameliksi. Muut alkavat matkia elettä ja luokassa hiljenee.

Olen valtavan kiitollinen siitä, että sain mahdollisuuden lähteä työskentelemään länsirantalaisten opettajien kanssa. Työn parhainta antia olivat ehdottomasti sekä suomalaisten että paikallisten kollegoiden kanssa käydyt keskustelut niin työstä kuin kaikesta muustakin, positiivinen palaute koulutusten konkreettisista hyödyistä sekä uudet ystävyyssuhteet. Arvostan sitä, kuinka lämpimästi ja avoimin mielin meidät otettiin vastaan siitä huolimatta, että tulemme hyvin erilaisista kulttuureista ja koulutusjärjestelmistä. 

Vaikka palestiinalainen koulujärjestelmä on vielä matkalla perinteisestä opettajajohtoisesta kansakoulutyylistä kohti modernia oppimiskäsitystä, se muistuttaa suomalaista opettajaa sellaisista arvoista, jotka välillä modernisaation pikajunan kyydissä saattaa unohtua. Länsirannalla toimivat yhteistyökoulumme olivat isoja 500-700 oppilaan kouluja, mutta silti niissä pidettiin tärkeänä hyvää yhteishenkeä ja yhteisöön sitoutumista. Koulu on kuin perheiden ja opettajien yhteinen projekti, jota rakennetaan yhteiseksi hyväksi, ei vain omaksi eduksi. Erityisen tuen rajallisuus korostaa perheiden tuen merkitystä, minkä vuoksi monen oppilaan äiti osallistuu koulun toimintaan aktiivisesti. Äidit pyörittivät myös koulun pihalla kioskia, josta oppilaat saivat ostaa välipalaa kunnan tarjoaman koululounaan puuttuessa.

Toisekseen opin arvostamaan joustavuutta. Arabikulttuurissa aikataulu on paljon höllempi, toisaalta myös armollisempi käsite kuin Suomessa tai Ruotsissa. Asiat tapahtuvat ajallaan (jos ylipäätään), ja on paljon hyväksyttävämpää olla joskus myöhässä tai jättää tekemättä. Arabic timeen Länsirannalla vaikuttaa kulttuurin lisäksi poliittisen tilanteen jatkuva muuttuminen. Koskaan ei tiedä, mihin aikaan bussi kulkee, kuinka kauan checkpointin jono kestää tällä kertaa tai onko nettiyhteys poikki. On pakko sopeutua muutokseen ja toimia luovasti. Välillä kaipasin pohjoismaalaista tehokkuutta ja järjestelmällisyyttä. Silloin kuitenkin muistutin itselleni, ettei se Pohjolaakaan kaataisi, vaikka joskus jokin asia ei tapahtuisi heti ajallaan tai onnistuisi juuri niin kuin oli suunniteltu. “Mish mushkila, yalla!” Ei ongelmaa, nyt mennään!

Jerusalemin kaduilta bongattua.

Perus perjantai-iltapäivän hulina tutussa luokassa. Osalta pulppuaa innokas kysymystulva. Osa haluaa kertoa syksyn kuulumisia. Osa tietää, että olen tuonut mukanani klassiset laivakarkkituliaiset eikä malta odottaa niiden hetkeä. Yksi muistaa. Hän nostaa oikean kätensä hitaasti ylös painaen peukalon, keskisormen ja pikkurillin tiukasti yhteen ja kääntäen kättään niiden suuntaan, jotka vielä puhuvat. Kerron, että kirahvista tuli Lähi-Idässä kameli, mikä saa osakseen hyväksyviä nyökkäilyjä.

Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoisjakson loputtua käväisin pikaisesti Suomessa ja Ruotsissa purkamassa ja pakkaamassa laukkuja. Vapaaehtoissopimukseen sisältyi kokemuksen vapaamuotoinen jakaminen omassa kotiyhteisössään, joten päätin viedä terveiseni edelliseen työpaikkaani Tukholman ruotsinsuomalaiseen kouluun sekä entisille kollegoilleni että oppilailleni. 

Kuulumisten vaihdon jälkeen vedin oppilaille pienen workshopin Israel-Palestiina-aiheesta. Aloitin jakamalla oppilaat neljään ryhmään, jotka kiertäisivät 40 minuutin ajan läpi neljä eri työpistettä. Jokaisella pisteellä oli lyhyt informatiivinen pohjustusteksti liittyen Israel-Palestiina-asetelmaan sekä pohdintatehtävä, jossa haettiin erilaisia konkreettisia ehdotuksia kahden kansan yhteistyölle. Pistettä vaihdettiin myötäpäivään noin seitsemän minuutin välein. Lopuksi ryhmät saivat esitellä valitsemansa työpisteen tehtävästä kasatun tuotoksensa.

Työpisteiden pohdintatehtävät: (pohjustustekstit on jätetty pois ja tehtävien muotoilua hieman täydennetty)

  1. Keksikää erilaisia aktiviteetteja, joihin sekä juutalaiset, kristityt että musliminuoret voisivat osallistua yhdessä uskontokunnasta riippumatta.
  2. Luokaa perinteisistä juutalaisista ja palestiinalaisista ruuista uusi fuusiomenu, jonka voisitte tarjoilla saman pöydän ääressä istuville israelilaisille ja palestiinalaisille.
  3. Keksikää erilaisia aktiviteetteja, joissa hepreankielisillä ja arabiaa puhuvilla nuorilla olisi mahdollisuus tutustua toisiinsa, kommunikoida keskenään ilman yhteistä kieltä tai jopa oppia toistensa kieltä.
  4. Mitä vinkkejä antaisitte israelilaisille ja palestiinalaisille nuorille faktojen selvittämiseen ja oman mielipiteen muodostamiseen alueen erilaisten mediakanavien uutisia seuratessa?

Neljäs työpaja oli aiheeltaan hieman muita haastavampi, sillä kuten oppilaiden kanssa totesimme, epäilemme Pohjoismaissa hyvin harvoin päämedioiden julkaisujen todenperäisyyttä, saati sitten, että lähtisimme tarkistamaan uutisten esittämiä faktoja. Kuitenkin yksi ryhmistä esitti ehdotuksenaan, että someen perustettaisiin israelilaisille ja palestiinalaisille nuorille yhteisiä keskusteluryhmiä, joissa eri puolten medioiden julkaisuja voisi jakaa ja antaa tilaa kriittiselle keskustelulle. Oppilaat miettivät kuitenkin sitä, miten hyvin erilaisia tarinoita lukevat ihmiset sitten keskustelisivat keskenään, pysyisikö keskustelu neutraalina vai olisiko siitä jopa haittaa. 

Lisäksi oppilaat keksivät oivaltavia tapoja tuoda sekä eri kieliä puhuvia että eri uskontokuntia edustavia nuoria yhteen. Kielenoppimiseen ehdotettiin erilaisia leirejä ja kerhoja, joissa leikittäisiin ja samalla opittaisi toista kieltä. Tämä taisi ollakin kaksikielisille oppilaille lähtökohtaisesti melko helppo tehtävä… Lisäksi yksi ryhmistä esitteli kiinnostavan yhdistelmäuskonnon alueen kolmesta uskonnosta. Jokaisen uskontokunnan edustajat valitsisivat viisi itselleen tärkeintä arvoa, joista muodostettaisi uusi uskonto alueelle. Ryhmä nimesi uskonnon “Krisjuulamiksi”.

Yksi suosituista alkuruuista entisten oppilaitteni tekemissä fuusiomenuissa oli myös erään länsirantalaisen opettajan kotona maistettu fattoush-salaatti, jossa on mm. pitasipsejä, minttua ja persilijaa.

Jäin vielä pohtimaan, miten kansojen välisiä konflikteja voisi meillä Pohjoismaissa käsitellä osana peruskoulutusta. Vai tulisiko käsitellä ylipäätään? Esimerkiksi Israel-Palestiina-kysymyksestä ei puhuta juuri lainkaan peruskoulun oppimateriaaleissa, minkä vuoksi olikin mielestäni yllättävää, että siitä kuitenkin kysyttiin tämän syksyn historian ylioppilaskirjoituksissa. Entä minkälaista globaalikasvatusta meidän tulisi tulevaisuuden sukupolville tarjota evääksi kohti rauhanomaisempaa maailmaa? Miten toisaalta konfliktialueilla tulisi opettaa lapsille suvaitsevaisuutta ja erilaisuuden kohtaamista, kun ympäristö ei anna kovinkaan positiivista esimerkkiä? Ehkä pyhällä maalla viettämäni aika lopulta jättikin minulle enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta samalla se pisti tarkastelemaan uudestaan omia ennakkoluuloja ja häivyttämään mustavalkoisuutta maailmankuvasta.



Historian ylioppilaskirjoitusten kysymykset syksyllä 2019: http://yle.fi/plus/abitreenit/2019/syksy/HI-fi/index.html


Ensimmäiset askeleet Länsirannan kouluarkeen

Sadat oppilaat kiiruhtavat koulun pihalle kellon ollessa jo 7.35. He järjestäytyvät luokka-asteittain pitkiin jonoihin valmiina yhteiseen aamunavaukseen. Kun jonot ovat koossa ja kurissa, aloitetaan armeijahenkisellä jumppatuokiolla, jossa venytellään käsiä megafoniin kailottavan opetttajan johdolla: ylös, eteen, sivuille, alas. Palestiinan lippu nostetaan salkoon partiolaisten voimin ja kansallislaulu kajahtaa tarmokkaana soimaan kaijuttimista merkkinä yhteislaululle.

Sain reissuvuoteni alkajaisiksi kunnian lähteä Opettajat ilman rajoja (OIR) -verkoston kautta  Kirkon Ulkomaanavun (KUA) järjestämälle vapaaehtoisjaksolle Länsirannalle, Israelin miehittämälle palestiinalaisalueelle. Aloitin hakuprosessin jo vuosi sitten täyttäessäni vihdoin OIR:n yleiset vaatimukset iän, koulutuksen ja työkokemuksen suhteen. Hyväksyntä hakemukselleni Education advisorin rooliin (tähän asti muuten hienoin saamani titteli) tuli iloisena yllätyksenä. Tämä oli mahdollisuus, jonka luulin avautuvan vasta vuosia pitkän työuran jälkeen. Ei siis muuta kuin haaste reippaana vastaan ja lähtövalmistelut käyntiin!

Kohdemaan varmistuessa lopullisesti huhtikuussa aloitin tutustumisen Israelin ja Palestiinan historiaan, politiikkaan sekä konfliktitilanteeseen. Lisäksi yritin töiden ohessa harjoitella itsenäisesti arabian kielen alkeita kuitenkaan pääsemättä siinä kovinkaan pitkälle. Niin erilaisessa maailmassa oli jo kyllikseen uutta opittavaa ja omaksuttavaa ennen lähtöä, etteivät uudet aakkoset jääneet millään mieleen. OIR:n lähtökoulus, KUA:n syvempi maakohtainen perehdytys sekä alueella aiemmin olleet vapaaehtoiset tarjosivat runsaasti materiaalia kontekstin tutkimiseen.

Oppilaat kerääntyvät omiin kotiluokkiinsa, joissa saattaa olla samanaikaisesti jopa 45 lasta yhtä aikuista kohden. Tunnelma on pienessä luokkahuoneessa tiivis, mutta ulkomaalaiselle vierailijallekin löytyy paikka takarivin pulpettien välistä. Luokassa meneillään ollut innokas vilske ja hulina loppuu opettajan saapuessa huoneeseen. Oppilaat haluavat eloisasta uteliaisuudestaan huolimatta näyttää parastaan vierailijalle ja alkavat viittailla ja hihkua “miss, miss” vastatakseen opettajan esittämiin kysymyksiin. Opettaja saa paljon innostuneita vapaaehtoisia kysyessään, kuka haluaa kirjoittaa englanninkielisiä sanoja taululle. 

OIR-hankkeen vapaaehtoiset vaikuttavat Israelin miehittämällä palestiinalaisalueella pääosin Ramallahissa palestiinalaishallinnon alaisissa julkisissa kouluissa. Hanke on mukana toimeenpanemassa paikallisen opetusministeriön uusimpaa koulutuksen kehittämissuunnitelmaa, joka pyrkii vastaamaan 2000-luvun koulutuksellisiin tarpeisiin miehitystilanteen alla. Tänä syksynä mukaan otettiin kaksi uutta koulua: poikakoulu luokille 1-9 ja yhteiskoulu, jossa luokka-asteet 1-4 olivat sekä tytöille että pojille ja 5-9 pelkästään tytöille. 

Tehtävänämme oli suunnitella ja toteuttaa täydennyskoulutuksia koulujen opettajille esiin nousevista tarpeista. Yleisesti OIR:n tavoitteena on kohteissaan lisätä opetuksen oppijakeskeisyyttä, inklusiivisuutta sekä laaja-alaista osaamista teacher to teacher -periaatteella. Näiden lisäksi jaksollamme keskeisiksi teemoiksi nousivat havaintojen ja haastatteluiden perusteella opettajan työhyvinvointi sekä positiivinen psykologia.

Koulupäivä hurjastellaan läpi melkoisella vauhdilla. 40 minuutin oppitunteja seuraavat 5 minuutin siirtymät, jotka oppilaat viettävät samassa luokkatilassa pitäen lyhyen mölinäbreikin, ennen kuin seuraavan tunnin opettaja astuu ovesta sisään. Päivän puolivälissä on puolen tunnin lounasvälitunti, jolloin oppilaat ehtivät ulos ja voivat käydä ostamassa pientä purtavaa koulun pihalla olevasta kioskista. Tässä kohdassa tulemme luokista ryntäävien tyttöjen saartamaksi. “How are you? What’s your name? Where are you from? Do you like K-pop?”

Olin alkuun hämmentynyt kaikesta. Luettuani koko kesän masentavista konfliktiin ajaneista käänteistä, koston kierteestä ja vainoamisesta en osannut kuvitella, miltä todellinen arki Ramallahissa näyttäisi. Koulupihan nuorten meininki on kuitenkin samanlaista kuin missä tahansa muuallakin: seurataan kansainvälisiä trendejä, vaikutetaan somessa, ihaillaan julkkiksia ja haaveillaan menestyksekkäästä urasta. Oppilaat osallistuvat päällisin puolin aktiivisesti oppitunneilla ja moni on aidosti motivoitunut oppimaan uutta. He näyttävät viihtyvän koulussa ja kehuvat hyvää yhteishenkeä.

Pintaa syvempi tarkastelu oli paikallaan kokonaistilanteen vaikutusten hahmottamiseksi. Pintaa sai kuitenkin raaputtaa kerros kerrokselta, ennen kuin asian ytimeen pääsi ulkopuolisena vierailijana käsiksi. Pohdin, mikä antaa voimaa miehitetyn palestiinalaisalueen nuorille ja heidän opettajilleen. Miten vuosikymmeniä kestänyt miehitystilanne ja jatkuva epävarmuus naapurin toimista vaikuttaa koulutukseen? Mikä merkitys sillä on opettajan rooliin yhteiskunnassa?

Ramallah, Länsiranta


Kohti uusia näkökulmia

Aurinko paahtaa ja turistit kuhisevat ympärilläni, kun kävelen vanhankaupungin kapeiden basaarikujien läpi lokakuisessa Jerusalemissa. Olen vasta reissuni alussa, mutta jo ensimmäinen kohde tempaisi niin voimakkaasti mukaansa historian syviin pyörteisiin, että seuraavaa lentoa oli pakko siirtää. Nyt viisumiajan lähentyessä loppuaan ihmettelen, miten vähän oikeastaan tiesinkään tästä alueesta ja sen tilanteesta, näistä kulttuureista, uskonnoista ja ihmisistä. Matkustaminen todistaa hyvin sen, ettei tunnollisinkaan oppikirjasta pänttääjä tavoita tasoa, johon vasta oman kokemuksen ja tunteiden kautta voi päästä sukeltamaan.

Matkani aikana haluan erityisesti sukeltaa syvemmälle työmahdollisuuksiin, joita minulla suomalaisena opettajana voisi ulkomailla olla. Koin opiskeluaikana, että erilaisista mahdollisuuksista tutustua muihin koulutusjärjestelmiin ja hankkia kansainvälistä työkokemusta koulutussektorilta oli haastavaa löytää tietoa. On erikoista, ettei opettajaopiskelijoille muihin tiedekuntiin verrattuna juurikaan järjestetä tilaisuuksia kartoittaa kansainvälisiä uramahdollisuuksia, vaikka esimerkiksi suomalaista koulutusvientiä on yritetty saada suurempaan nosteeseen. Kannustaminen kansainväliseen koulutusyhteistyöhön sekä perehdyttäminen erilaisiin koulutussektorin toimijoihin jo opiskeluaikana lisäisi varmasti kiinnostusta monipuolisen uran ja laaja-alaisen osaamisen kehittämiseen. Omalla kohdallani kokemukset Unkarissa ja Ruotsissa eivät pelkästään antaneet minulle mahdollisuutta tutustua muiden kulttuurien koulutusjärjestelmiin ja oppimiskäsityksiin vaan myös avasivat uuden näkökulman tarkastella suomalaista koulutusjärjestelmää ja sen kehittämistä.

Tiedon lisäksi tarvitaan joustavuutta tarttua mahdollisuuteen. Maailmalle lähtemisen aikatauluttaminen opintojen puitteissa oli opettajankoulutuksessa yllättävän hankalaa. Harvoin järjestettävät ja paljon läsnäoloa vaativat kasvatustieteen ja monialaisten kurssit sitovat opeopiskelijat paikoilleen, jolloin monelle avautuu tilaisuus kansainväliselle harjoittelulle vasta maisterivaiheessa. Puolen vuoden Erasmus-vaihto saattaa viivästyttää opintoja jopa vuodella, jos vaihdossa suoritettuja kursseja ei voi suoraan lukea hyväksi tutkintoon vaan ne paisuttavat opintosuunnitelmaa ylimääräisinä opintopisteinä. Työelämässä joustavuuden esteenä taas saattaa olla viran sitovuus. Toistaiseksi näin pätkätyöläisenä mietin, tulisiko myöhemmin valita joko erilaiset työtehtävät ja reissailu vai virka. Vai voisiko niitä jotenkin yhdistää?

Ajatus välivuodesta jo heti ensimmäisen työpaikan jälkeen jännitti ja jännittää edelleen, sillä se aiheuttaa fomoa – pelkoa kaikesta siitä, mistä luulee jäävänsä paitsi. Putoanko täysin kärryiltä siitä, mistä (etenkin Suomen) työmarkkinoilla puhutaan ja minkälaista osaamista haetaan? Entä miten esimiestasolla suhtaudutaan aukkoon cv:ssä, jos syynä on ollut “vain reppureissailu”? En ole vielä keksinyt parempaa vastausta kuin että pohdin näitä sitten jälkikäteen.

Juuri nyt keskityn kartoittamaan uusia mahdollisuuksia: mitä oikeastaan suomalaisella opettajankoulutuksella voisi tehdä Suomen ulkopuolella. Yksi tapa pitää kiinni siteestä suomalaiseen koulumaailmaan on reflektoida kokemaani muualla suhteessa Suomen kontekstiin, joten yritän kuljettaa tätä mukanani matkan punaisena lankana. Katsotaan miten käy! 

Ensimmäinen pysäkki: Lähi-Itä.

Reppureissailun vai reppustressailun ensimmäinen pysäkki